Gadgetissa oli virhe

sunnuntai 9. helmikuuta 2014

Ole hiljaa!

Parantumattomana hölöttäjänä kehotus olla vaiti saa minut raivoihini, tuli se sitten miltä suunnalta hyvänsä. Pikkuhiljaa olen alkanut ymmärtää, ettei puhe- tai kyselytulvani hiljentäjä välttämättä olekaan aina väärässä.

Murkut aina v i h a a v a t kaikenlaista. Omat murkkuni vihaavat ainakin heidän asioihinsa puuttumista. Äitinä minun on tietenkin todella vaikea ymmärtää sitä, miten nuorta voi kismittää kun minä vaan huolehdin, onko kaikki nyt varmasti mukana, onko jalka vielä kipeä, söitkö nyt varmasti tarpeeksi. Kuulen tiuskaisun: "Ole hiljaa!" Ja riita on valmis. Minuahan ei komennella. Minullehan ei puhuta noin. M i n u l l e.

Vai olisko sittenkin niin, että liekaa olisi löysennettävä, nuoren annettava tehdä omat virheensä ihan itse? Jos jotain unohtuu repusta, ehkä sen muistaa sitä paremmin ensi kerralla. Jos ruokapöydästä noustessa jää nälkä tai energiavarastojen hupeneminen johtaa päänsäryn puhkeamiseen, ehkä se on sitä kantapään kautta oppimista. Ja ehkä minun on vaan luotettava että minulle kerrotaan, kun on jotain kerrottavaa, tivaaminen ja kysely ei auta.

Mutta vaikea on tämä oppiläksy oppia. Mun on toden totta usein helpompi olla äänessä kuin hiljaa. Jo kertaalleen päätin, että lopetan tämän hölöttämisen täällä netissäkin, mutta tässä sitä taas hakataan näppäimistöä. Onko mulla oikeasti jotain sanottavaa vai rakastanko vain omaa ääntäni? Peiliin katsomisen paikka.

Hassua, miten joskus yksikin sana riittää tyynnyttämään myrskyävän mielen. Ripari-viikonloppuun pakkaavan nuoren kanssa käydään jälleen läpi kaikki ole-hiljaa-älä-puutu -kiemurat maksimaalista riitaa hipoen. Seuraavana aamuna äippä uskaltautuu kuitenkin laittamaan WhatsAppiin viestin "Miten menee?" Päivä kuluu eikä mitään kuulu. Illalla puhelin piippaa ja viesti kertoo yhdellä sanalla: "Hyvin." Ja yöllä äippä näkee unta, kuinka poika tulee halaamaan äitiään. Kyllä se rakastaa ja tietää että minä rakastan, vaikka aina vängätäänkin. Herätessä on hyvä mieli.

Välillä - itse asiassa aika useinkin - sitä on täysin vakuuttunut siitä, että meidän nuorille opetettu Kymmenen käskyä on täysin erilainen kuin itse ammoin oppimani. Tähän uuteen versioon sisältyy varmasti sellaiset käskyt kuin Halveksi isääsi ja äitiäsi ja Haasta riitaa aina kun voit. Ja sitten pätkittäin palailee mieleen, että olenpa tainnut itsekin olla melkoisen hankala tapaus. Enkä vain ollut vaan olen. Piitkään. Ja hartaasti.

Joten kuunnellaanpa tällä kertaa, mitä nuorella on sanottavanaan. Ja ollaan hiljaa.

2 kommenttia:

  1. Kyllä helpottaa, kun ovat noin 25-vuotiaita ja huomaavat, että eivät tiedä ja osaa kaikkea.

    Sitten lapsellisina huomaavat, että toimivat omiensa kanssa kuin sinä heidän kanssaan.

    Tsemppiä näihin vuosiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Tiina! Sitä tarvitaan aina välillä...

      Kaipa nuo jotenkin saa järjellisiksi aikuisiksi kasvatettua - vaikkei kyllä lupaa hyvää jos äitiinsä tulevat ;)

      Poista