Gadgetissa oli virhe

maanantai 17. helmikuuta 2014

Kullan kiiltoa ja jojoilua

Postauksen otsikko ei liity mitenkään painonhallintaan tai jojo-dieetteihin vaikka vois luulla :)




Lupauduin nimittäin loppuvuodesta JJK -99 Redin kakkosjojoksi eli toiseksi joukkueen-johtajaksi jakamaan erittäin hyvän ja pystyvän jojomme työtaakkaa. Kovin paljon ei minun harteilleni ole toistaiseksi taakkaa kasautunut, sen verran ehtiväinen joukkueen-johtaja meillä oli jo ennestään, mutta toki olen oman osani pyrkinyt tekemään siinä missä mahdollista. Mahdollisia talkoita, sponsorihankintaa, turnausjärjestelyjä, varustehankintoja - mitä nyt eteen tuleekaan. Ensi kesän Helsinki Cupiin piti ilmoittautua jo hyvissä ajoin ja varata majoitus, jotta huoneita vielä löytyisi edullisemmista vaihtoehdoista - turnaus kun ei todellakaan ole sieltä halvimmasta päästä, ja joukkueita siihen osallistui viimekin vuonna lähes tuhat. Toiset jojot (myös sisarjoukkueestamme Bluesta) keskittyivät muun muassa keväisen Espanjan harjoitusleirin valmisteluihin, ja koska meidän perheestä ei Espanjaan lähdetä mutta Helsinkiin kyllä, tämä nakki napsahti allekirjoittaneelle. Saa nähdä montako kertaa sitä ehtii pyyhkiä tuskanhikeä otsaltaan ennen kuin kaikki on paketissa...





Sen lisäksi että nimeeni voi nyt liittää etuliitteen jojo, voin tituleerata itseäni piirin-mestarin äidiksi potenssiin kaksi. Osalle joukkueestamme lauantaina saavutettu futsalin piirinmestaruus oli jo tuttua kauraa, toinen laatuaan, mutta oma poikani sattui viime vuonna olemaan kahdesta JJK:n 99-ikäluokan joukkueesta siinä huonommin pärjänneessä eikä siis ollut mukana edes lopputurnauksessa. Sitä paremmalta voitto nyt maistui, ja otteluita oli mahtava seurata katsomossa istuen, kun vielä meidän perheen junnu innostui tekemään päivän kahdessa pelissä yhteensä kolme maalia. (Toim. huom. Vai vielä istuen! Kiljuen, hyppien, kirkuen, välillä kynsiä purren ja henkeä pidättäen). Osaa tuo junnu-urheilukin olla jännää! Ja niinhän se kulta-Iivokin totesi jossakin haastattelussa: "Kyllä se voimaa antaa kun oma isä, äiti ja sisko siellä huutavat"... Piirin Final Fourin voitolla saavutettiin samalla paikka Tampereen Pirkkahallissa maaliskuun loppupuolella järjestettävään C-poikien mestarien turnaukseen





Niin se vaan on: mitä enemmän harjoitellaan, sitä enemmän menestytään, ja mitä enemmän menestytään, sitä isommiksi kasvavat kustannukset. Tänä vuonna joukkue on käynyt harjoitusotteluissa jo Tampereella, Valkeakoskella ja Kokkolassa, ja lisää on tulossa. Ensi kesänä Red pelaa alueellista B3-sarjaa eli reissuamista tulee. Siksi taloudellinen tuki on meille nyt enemmän kuin tarpeen (ettei kaikki menis vanhempien pussista...). Mukana tukemassa ovat jo Medica ja Firumeda ja muutamien muidenkin yritysten kanssa ovat neuvottelut jo pitkällä, mutta vielä on yritysten logoille tilaa pelipaidoissa ja joukkueen nettisivuilla. 

Jokainen pienikin summa on meille tärkeä, ottakaahan siis rohkeasti yhteyttä mikäli haluatte olla mukana tukemassa fiksua ja antoisaa harrastusta pahimmassa teini-iässä oleville pojankoltiaisille ;-) Tämä jojo lupaa mainostaa yritystänne ja linkittää lukijat blogistaan nettisivuillenne, ja näin nousee myös sijoituksenne hakukoneissa - tarjous jota ei v o i ohittaa?!?!

sunnuntai 9. helmikuuta 2014

Ole hiljaa!

Parantumattomana hölöttäjänä kehotus olla vaiti saa minut raivoihini, tuli se sitten miltä suunnalta hyvänsä. Pikkuhiljaa olen alkanut ymmärtää, ettei puhe- tai kyselytulvani hiljentäjä välttämättä olekaan aina väärässä.

Murkut aina v i h a a v a t kaikenlaista. Omat murkkuni vihaavat ainakin heidän asioihinsa puuttumista. Äitinä minun on tietenkin todella vaikea ymmärtää sitä, miten nuorta voi kismittää kun minä vaan huolehdin, onko kaikki nyt varmasti mukana, onko jalka vielä kipeä, söitkö nyt varmasti tarpeeksi. Kuulen tiuskaisun: "Ole hiljaa!" Ja riita on valmis. Minuahan ei komennella. Minullehan ei puhuta noin. M i n u l l e.

Vai olisko sittenkin niin, että liekaa olisi löysennettävä, nuoren annettava tehdä omat virheensä ihan itse? Jos jotain unohtuu repusta, ehkä sen muistaa sitä paremmin ensi kerralla. Jos ruokapöydästä noustessa jää nälkä tai energiavarastojen hupeneminen johtaa päänsäryn puhkeamiseen, ehkä se on sitä kantapään kautta oppimista. Ja ehkä minun on vaan luotettava että minulle kerrotaan, kun on jotain kerrottavaa, tivaaminen ja kysely ei auta.

Mutta vaikea on tämä oppiläksy oppia. Mun on toden totta usein helpompi olla äänessä kuin hiljaa. Jo kertaalleen päätin, että lopetan tämän hölöttämisen täällä netissäkin, mutta tässä sitä taas hakataan näppäimistöä. Onko mulla oikeasti jotain sanottavaa vai rakastanko vain omaa ääntäni? Peiliin katsomisen paikka.

Hassua, miten joskus yksikin sana riittää tyynnyttämään myrskyävän mielen. Ripari-viikonloppuun pakkaavan nuoren kanssa käydään jälleen läpi kaikki ole-hiljaa-älä-puutu -kiemurat maksimaalista riitaa hipoen. Seuraavana aamuna äippä uskaltautuu kuitenkin laittamaan WhatsAppiin viestin "Miten menee?" Päivä kuluu eikä mitään kuulu. Illalla puhelin piippaa ja viesti kertoo yhdellä sanalla: "Hyvin." Ja yöllä äippä näkee unta, kuinka poika tulee halaamaan äitiään. Kyllä se rakastaa ja tietää että minä rakastan, vaikka aina vängätäänkin. Herätessä on hyvä mieli.

Välillä - itse asiassa aika useinkin - sitä on täysin vakuuttunut siitä, että meidän nuorille opetettu Kymmenen käskyä on täysin erilainen kuin itse ammoin oppimani. Tähän uuteen versioon sisältyy varmasti sellaiset käskyt kuin Halveksi isääsi ja äitiäsi ja Haasta riitaa aina kun voit. Ja sitten pätkittäin palailee mieleen, että olenpa tainnut itsekin olla melkoisen hankala tapaus. Enkä vain ollut vaan olen. Piitkään. Ja hartaasti.

Joten kuunnellaanpa tällä kertaa, mitä nuorella on sanottavanaan. Ja ollaan hiljaa.