Gadgetissa oli virhe

lauantai 13. huhtikuuta 2013

Kadonneen vyötärön metsästäjä

Samalla kun seuraan jännityksen- ja kauhunsekaisin tuntein netistä jälki-kasvuni menestystä Kultanummi-turnauksessa Turun seudulla, taidan välillä postata jostain muusta kuin jalkapallosta :-)

Kevään heräämistä odotellessani olen itse havahtunut siihen karuun tosiasiaan, että painoni on salavihkaa hiipinyt kriittisen 50 kilon rajapyykin yli - vain pari kiloa, mutta kuitenkin. Ei kai se monen korvissa kai paljolta kuulosta, mutta itseäni moinen seikka häiritsee ja tuntuu epämukavalta. Nyt kaksi kiloa, kohta kymmenen kiloa, maalailen kauhukuvia mielessäni. Teen pyhän päätöksen: ei enää iltasipsejä, ei karkkipussin rapinaa. Sunnuntai-iltana jumpataan koko perhe, ja etenkin reisilihakset huutavat suureen ääneen, että heidät on unohdettu oman onnensa nojaan aivan liian pitkäksi aikaa. Sauvakävely ei saa aikaan samaa vaikutusta kuin punttitreeni ja telemarkit, ja seuraavat päivät jumppatuokion jälkeen portaiden laskeutuminen on yhtä tuskaa eikä kyykkyyn voi edes ajatella yrittävänsä.

Sitten koittaa perjantai ja työmatka Ähtäriin. Elinkeinopäällikkö tarjoaa lounaan, ja toki lautanen on kerättävä kukkuroilleen, kun on niin monenlaista hyvää tarjolla - ja ilmaiseksi ;-)! Palaveri jatkuu elinkeinokeskuksessa, emäntämme huikkaa hakevansa vielä palan painiketta kahvin kyytipojaksi. Viikonlopun aattona hän innostuu tinkaamaan ison kermatäytekakun perjantaipullan hinnalla. Joku tuo vielä levyn Fazerin Sinistä naposteltavaksi. No sama se, tuumaan, pepulleen meni nyt tämä päivä laihiksen kannalta, otanpa vielä noitakin kun tarjotaan.

Mutta vakavasti puhuen, suurempi uhka terveydelleni - enkä toki ole millään muotoa poikkeus säännöstä tässäkään asiassa - kuin se mitä ja kuinka paljon syön, on se minkä verran ja miten liikun. Himoliikkujaa minusta ei saa tekemälläkään, mutta etenkin minua vanhemman sukupolven toimintakyvyn säilymistä tai vaihtoehtoisesti heikkenemistä seuratessani olen itsekin alkanut ymmärtää, että minäkin vanhenen - joka ikinen päivä. Nykyajan työelämä ei useinkaan rasita fyysisesti - minullakin suurimmalle rasitukselle joutuvat jumittuvat niskat nettisivuja päivittäessäni ja sopimus-tekstejä laatiessani. On aivan pakko uhrata aikaa, vaivaa ja ajatusta siihen, että saa itsensä liikkeelle raittiiseen ilmaan. Eikä pelkkä raitis ilmakaan aina tunnu riittävän, kuten nyt jalkalihasteni kohdalla huomasin - iki-ihana tsempparipuolisoni löysi aivan uusia tapoja kuormittaa käyttämättömyyteensä jo lähes kuoleentuneita jalkalihaksiani. Ja minä kun luulin että kävelylenkit tehoais just jalkoihin...

Tsemppareita tarvii jokainen, joskus toisinkin päin, ei painon pudotukseen vaan sen kohottamiseen. Tää nyt taas sivuaa kuitenkin jalkapalloa, vaikka pyhästi lupasin etten tällä kertaa siitä kirjoita, mutta: meidän linnunluinen urheilijanuorukaisemme on vuoden aikana kasvanut pituutta viisi senttiä, mutta paino on pudonnut kilon. Terveydenhoitaja jo vallan huolestui, kehotti syömään välipalaa aina liikunnan yhteydessä. No pakko melkein ollakin evästä mukana heti treeneistä tullessa, kun nälkä on niin karmea. Palloliiton Nuoren urheilijan ravinto-opas kehottaa syömään 5-7 kertaa päivän aikana - tosin tämä ohje on tehty niille, joilla on harkat kaksi kertaa päivässä, aamullakin. Mutta kyllä meilläkin on alettu syödä välipalaa kuuden aikaan ennen iltatreenejä, vaikka päivällinen on jo neljältä syötykin. Ja treenien jälkeen iltapalaa heti autossa yhdeksältä. Ei sitten ehdi muuttua nälkä migreeniksi...

Tosin, tämän teinin kohdalla painon putoamiseen vaikuttaa kyllä myös hillitön ruoasta nirsoilu. Välillä tuntuu ettei sellaista ruokaa olekaan, joka maistuisi - paitsi pitsa. Noo, ensi viikolla onkin teinien herkkuviikot, kun Toivakan koulukeskuksessa vietetään peruskoulun 40-vuotisjuhlia ja ruokalistalla on kouluruokia eri vuosikymmeniltä: makaronivelliä (60-luku), makkarasipattia (70-luku), tillilihaa (80-luku), spagetti-paistosta (90-luku) ja kebabia lohkoperunoilla (2000-luku). Ja kuinka ollakaan, meidän kasiluokkalaisemme ei tykkää kebabistakaan - kelpaiskohan yllättäen joku ruoka tuolta edellisiltä vuosikymmeniltä :-) Itselläni nousi etenkin tuosta tillilihasta elävät muistot mieleen - mitenkä lie Sinulla, rakas lukija?

Perjantaisen repsahdukseni jälkeen jatkan nyt sisukkaasti kadonneen vyötärön metsästystä. Tänä viikonloppuna hölläillään korkeintaan ruisleivän ja rasvattoman maidon kera, sipsit jätetään koskematta! Reipasta kevään odotusta kaikille!

maanantai 1. huhtikuuta 2013

Kesää kohti - fudaten

Nyt on sitten suoritettu se kevään viheliäisin homma - käännetty kellot kesää kohti...

Ainakaan minun elimistöni ei siirry kovin joustavasti uuteen rytmiin, vaan seuraavana iltana kellonkääntöoperaation jälkeen valvottaa varmasti, kun yrittää mennä normi-aikaan (eli siis tuntia entistä aikaisemmin) nukkumaan. Viime yönä uni tuli silmään kahden aikaan yöllä... Ja on muuten tainnut olla pälpätyspullon korkki kiinni vähän liian kauan, kun maaliskuu lipui sormien lävitse kuin huomaamatta ja vain yhden blogin sain ulos puristettua. Sitten sitä huomaa yön unettomina tunteina pohtivansa, mitä blogiinsa tällä kertaa kirjoittaisi ;-)

Tänä pääsiäissunnuntaina ei lekoteltu pitkään sängyssä ja ihmetelty ylös noustessa, onko kello tosiaan jo noin paljon (hups, tunti menetetty), vaan puoli yhdeksältä piti istua jo reippaana auton ratissa matkalla kohti harkkapeliä ja Jyväskylää. Edellis-päivänä oli tehty sama reissu, mutta koska valmentaja ei ollut tyytyväinen poikien pelin tasoon, ottelu sovittiin uusittavaksi seuraavana aamuna, kun kenttäkin oli sopivasti joukkueelle varattuna. Tällä kertaa pojat pelasivat "omia" vastaan, tulevien Haastajien ja Harrastajien (Bluen ja Redsin) valmentajat olivat jakaneet lähes 40-päisen poika-joukon kouluajoilta tutulla "sulle, mulle - kuka ensiks ehtii" -tyylillä kahtia. Kyseessä ei siis ollut mikään lopullinen joukkuejako, pikemminkin tällä kertaa pyrittiin mahdollisimman tasaisiin joukkueisiin. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan pää-valmentajan porukka (jossa Juusokin oli mukana) kärsi 10-3 -rökäletappion. Nyt oli Yari-valmentajan vuoro viettää uneton yö peluutusta miettiessään - parin viikon päästä pitäisi lähteä kahdella joukkueella Turkuun Kultanummiturnaukseen ja pelaaminen oli tämän näköistä... Valkku jo uhkailikin, että jos pelaatte huomennakin näin huonosti, turnaukseen mennään vain yhdellä joukkueella!

Kuinkas ollakaan, aikamoinen kato oli käynyt pelaajien keskuudessa pääsiäisaamuna eikä täysiä joukkueita eli yhtätoista pelaajaa saatu kasaan. No, pelattiin hippasen pienemmällä kentällä ja 9-10 pelaajalla, ilman vaihtopelaajia. Ja pelattiinkin pitkään, kun ei kentälle ollut muuten tunkua - aurinko paistoi ja lämmitti ihanasti koko sen reilun puolitoistatuntisen ajan, jonka me fudisperheet kannustimme poikiamme Vehkalammen tekonurmen reunalla. Pelin alkaessa etsiskelin omaa poikaani tutulta puolustajan paikalta, mutta kas kummaa - valkku olikin laittanut hänet kärkeen, hyökkääjäksi! Mitäs ihmettä Yari? No hän oli kuulemma miettinyt ja miettinyt päänsä puhki, miten poikien pelin saisi toimimaan, ja tullut siihen tulokseen, että kärjessä tarvittiin peliälyä - ja hänen mukaansa meidän vasen pakki (toim. huom.: huumorin maailmassa vasen pakki on vähän samanlainen vitsailun kohde kuin basisti tai blondi) olisi juuri oikea kaveri peliä rakentamaan. Ainakin tämä eka peli hyökkääjänä oli esikoisellemme unelmien täyttymys: hattutemppu, voitettu peli ja suitsutusta valmentajalta jälleen! Taas tuli mieleen, että kannattaa olla tarkkana, mitä toivoo: vaikka fudarimme on aina tykännytkin pelata puolustajana (tärkeintä on, että saa pelata), siis sillä paikalla jossa hän on koko vajaan puolitoistavuotisen fudisuransa pelannut - aina siitä lähtien kun elämänsä ensimmäiset nappikset ja säärisuojat sai -, muistan kuinka hän jossain vaiheessa seurapaikan varmistuttua hiljaa huokasi, että haluaisi olla hyökkääjä... Varo, toiveesi saattaa toteutua!



Ja mitäpä tämä kohta puolitoista vuotta on meille ja ennen kaikkea pojallemme antanut? Aktiiviurheilijan kunto on kohonnut entisestään, omalla luokallaan vuotta vanhempien joukossa Juuso on tainnut olla kuntotestien kärkiporukkaa. Pituutta on tullut vuoden aikana viisi senttiä lisää, mutta paino pudonnut kilon - energiaa on siis toden totta kulunut muuhunkin kuin kasvamiseen! On ollut opittava kestämään pettymyksiä hävittyjen ottelujen tai turnausten jälkeen, mutta toisaalta saanut nauttia menestyksen hetkistä ja oppimisen ilosta. Yhteisöllisyyttä ja kavereita harrastus on tuonut niin pojalle kuin äidillekin, ja äidin kohdalla täytyy taas todeta, että ihminen v o i muuttua: entinen inhokki eli urheilu ja etenkin jalkapallo on alkanut kiinnostaa aina vaan enemmän ja enemmän muutenkin kuin oman pojan ollessa kentällä. On ollut ilo seurata Huuhkajien hienoja otteita viime aikoina, ja voipi olla, että Kuningas Litmanen saa tänä iltana liittyä viime aikoina katsomieni urheiludokumenttien kasvavaan joukkoon - muu perhe sen onkin jo dvd:ltä tsekannut...