Gadgetissa oli virhe

torstai 26. joulukuuta 2013

Täydellinen joulu

Lapsuuden joulut olivat aina täydellisiä. Tai sellaisina keski-ikäinen ainakin muistaa ne.

Joulunvieton kaava oli joka vuosi sama, lapselle tuttu ja turvallinen. Ennen joulua siivottiin monta viikkoa, pyyhittiin muruset laatikoiden pohjilta - se oli lasten homma -, pestiin katot ja lattiat. Oman sikalan kinkku oli suolattu hyvissä ajoin, kuusi katsottu metsästä valmiiksi. Kaikki se valtava touhu tuntui itsestäänselvyydeltä, eikä lapsen mielessä käynyt koskaan, miten äiti ja isä ehtivät kaiken muiden töidensä ohessa.

Jouluaattoaamuna haettiin kuusi sisälle ja koristeltiin se, puolen päivän aikaan katseltiin tv:stä, kun Suomen Turusta julistettiin joulurauha, ja syötiin jouluateria. Joulujuhlan perimmäinen tarkoitus oli vahvasti läsnä päivän aikana; iltapäivän ohjelmaan kuului elimellisenä osana aattohartaudessa ja hautausmaalla käynti ja ilta-aterialla jouluevankeliumi isän lukemana. Oli hanget korkeat nietokset, ja laatikko-Ladan takapenkillä paleltiin hirventaljan alla 25 asteen pakkasessa, kun köröteltiin joulukirkkoon.



Oman perheeni jouluperinteet ovat muodostuneet aika lailla lapsuuteni jouluista poikkeaviksi mieheni ja minun erilaisista elämänkatsomuksellisista taustoista johtuen, mutta edelleen yritän saada perheelleni aikaan täydellisen joulun, niin kuin oma äitini aikoinaan. Meillä tosin taidetaan siivota aika paljon vähemmän, mutta onnellisin olen silloin, kun saan ja ehdin tehdä joulun ainakin osittain "itte". On meillä syöty eines-laatikoitakin ja leivottu myyjäispipareita valmistaikinasta, mutta jouluksi on saatava tehdä ihan oma piparitaikina, kuorittava ja keitettävä lantut ja porkkanat ja imellytettävä perunat, muuten ei joulu tunnu joululta. Kuulostaa täydelliseltä?

Kun kysymyksessä on huushollerska nimeltä Elina, on kuitenkin satavarmaa että matkalle tulee pari muuttujaa. Tänä vuonna ostin kaukaa viisaana tuoreen kinkun ajatellen näin välttyväni sen sulattelulta; joskus kun on tullut hommattua pakaste-kinkku niin myöhään että se on pitänyt laittaa jäisenä uuniin, ja voi sitä veden-paisumuksen määrää! No enpä välttynyt sulattelulta; menin sitten säätämään viileä-kaapin virkaa tekevän 25 vuotta vanhan kakkosjääkaappimme lämpötilaa silviisii, että kaappi päätti jäädyttää kaiken sisältönsä, mukaan lukien kinkun. Itku meinasi päästä ja fiilis oli jonkin aikaa täysin pilalla, olinhan taas tapani mukaan onnistunut virittämään joulustressin ja perfektionismin äärimmilleen, ja pieninkin vastoinkäyminen tuntui nyt olevan liikaa. No eipä se lihamöhkäle onneksi täysin umpijäässä ollut, ja lopulta joulu-pöytää koristi ihan kelpo kinkku.

Jonain vuonna on perunalaatikot saanut heittää suoraan kompostiin, joskus on varhais-teinin - tai ikimurkun, lue allekirjoittaneen - joulu ollut pilalla, kun ei mieleistä lahjaa olekaan paketista ilmestynyt. Viime vuonna hukkasin avaimeni juuri ennen jouluaattoa ja huolesta oli muodostua force majeure jouluilon esteeksi. Kaikesta on kuitenkin aina selvitty, ja epäilenpä, että saattaapa minunkin jälkikasvuni vielä joskus muistella lapsuutensa "täydellisiä jouluja" :)

Vaikka meidän perheessä ei Hallituksen päätöksellä jeesustellakaan, muistuttelen silti lapsiani sivulauseissa joulun todellisesta merkityksestä. Me urakoimme joulua yhdessä juhlistaaksemme Vapahtajamme syntymäpäivää, parasta joululahjaamme. Ja se jos mikä tekee jokaisesta joulusta Täydellisen.

maanantai 16. joulukuuta 2013

Ihan tavallisia asioita

Ei mitään niksipirkkailua vaan ihan oikeaa asiaa, "maatalousjärjellä" kirjoitettuna. Ihan tavallisia asioita.




Otin koulun vanhempainillasta mukaani viime vuonna kohun saattelemana julkaistun, Sauli Niinistön asettaman työryhmän laatiman vihkosen Ihan tavallisia asioita, johon asiantuntijat ovat listanneet aivan tavallisia arkikeinoja lasten ja nuorten syrjäytymisen estämiseksi. Vihkonen sai ilmestyessään paljon kritiikkiä osakseen. Kampanja leimattiin oikeistolaiseksi hymistelyksi, tyhjänpäiväisiksi itsestäänselvyyksiksi, jotka kaikki tietävät muutenkin.

Olen toista mieltä. Jos kerran vihkoseen listatut 36 tavallista asiaa ovat niin tavallisia, itsestäänselviä, mikseivät ne sitten läheskään aina toteudu meidän ja lastemme arkielämässä? Miksi ne unohtuvat niin helposti? On ylimielistä scheissea väittää, etteivät tällaiset käytännönläheiset neuvot olisi tarpeellisia. Olin itse nuorena aikuisena tilanteessa, jossa olisin kipeästi tarvinnut arkijärjen lukujärjestystä elämääni, enkä varmastikaan ole ainoa laatuani.

Savon Sanomien toimittaja Vesa Kärkkäinen tiivisti kirjoituksessaan Liian tavallisia asioita vihkosen annin kymmeneen käskyyn:

1. ota vastuu kasvatuksesta
2. takaa nuorellesi, että hän voi aina tulla kotiin
3. hoida omaa jaksamistasi ollaksesi parempi aikuinen
4. älä kasvata lastasi pelolla 
5. hyväksy epäonnistuminen
6. muista, että olet malli
7. siivoa suusi
8. osoita itse, että elämä ja ihmiset ovat toisilleen lahjoja
9. älä jätä lastasi yksin
10. anna nuorelle aikaasi.

Meidän lapsillamme on ollut onni saada opetella yhteisöllisyyttä ja ihan tavallisia asioita kodin ja harrastusten lisäksi omassa kyläkoulussa. Kuopus opiskelee nyt viimeistä vuottaan Kankaisten koululla, ja rinnassani viipyili hienoinen haikeus, kun lauantaina istuskelin kyläkoulukahvilan pöydässä tilaamassa kahvia ja joulutorttua kolmasluokkalaiselta tarjoilijanalulta ja kuuntelemassa nelkki-kuukkien komeasti kaikuvaa Tiernapojat-esitystä. Toki Joulutorilla tulen varmasti vierailemaan tulevinakin vuosina, vaan en enää istu tuuraamassa tyttären myyntipöydässä, kun oppilas itse on työvuorossa tai esiintymässä. Ihanaa, kun tällainen kodinomainen opinahjo vielä on olemassa! 

Olisinpa ollut kärpäsenä katossa, kun Seija-myrskyn katkottua sähköt koululta ei tosiaankaan vaivuttu synkkyyteen, vaan sytytettiin kynttilät ja kokoonnuttiin eteisen pitkien pöytien ääreen koko koulun voimin laulamaan Näin sydämeeni joulun teen. Tästä linkistä pääset Sinä, rakas lukijani, kurkkaamaan Ihan tavallisia asioita Kankaisten kyläkoululla, kuvaajana tet-harjoitteluaan suorittanut koulun entinen oppilas Henni Juvonen.

Valoisaa joulun odotusta itse kullekin säädylle - ihan tavallisten asioiden parissa!

lauantai 16. marraskuuta 2013

Futsalia ja mitalijuhlia

Meidän perhe ei pääse pallosta eroon, vaikka jaliskausi jo päättyikin - nyt pelataan salifutista eli futsalia :-)
Kauden päättäjäisiä pojat viettivät Vesalan leiri- ja kurssikeskuksessa pitsaa syöden, Fifaa pelaten ja osa saunoenkin, uskaltautuivatpa eräät rohkelikot uimaankin hyiseen marraskuiseen veteen... Ja nyt on sitten futsal-kausi alkanut! Ensimmäinen turnaus kisattiin isänpäivänä, ja osa meidän joukkueen vanhemmista oli paikalla aamuyhdeksästä iltaviiteen eli täyden työpäivän verran, olimme nimittäin "kotijoukkueena" järjestämässä turnauskahviota. Mukavasti saimme porukan mukaan talkoisiin, lähes kaikki perheet toivat jotain tarvikkeita, leipoivat tai olivat hommissa myyjinä tai toimitsijoina. Aamu alkoi Säynätsalon Kuntotalolla sämpylöitä ja ruisleipiä kooten ja kelmuttaen ja muita tarjottavia esille laittaen. Ja hyvin kelpasivat äitien leipomukset pelaajille ja taustajoukoille - pitsa ja mokkapalat taisivat olla ne suurimmat hitit ;-)
Heti ekassa pelissä kymmeneltä päästiin jännittämään "paikallisottelua" kun JJK Blue ja JJK White asettuivat vastakkain. Tällä kertaa Blue veti pitemmän korren runsasmaalisessa ottelussa 11-7. Oli siinä toimitsijoiden oltava tarkkana kellon ja pöytäkirjan kanssa, kun tilanteet seurasivat toisiaan, ja aina kun peli keskeytyi virheen tms. takia, myös kellon tuli pysähtyä; futsalissa kun mitataan tehokasta peliaikaa vähän niin kuin jääkiekossa. Päivän mittaan nähtiin kahdeksan ottelua, joista meidän Blue ja Red pelasivat kumpikin kolmessa ja White kahdessa. Poikia on tosiaan meidän Blue/Red -yhdistelmä-joukkueessamme niin paljon, että tälle kaudelle piirisarjaa lähti pelaamaan kokonaista kolme JJK -99 -joukkuetta - futsalissahan kentällä on kerrallaan vain viisi pelaajaa, vaikka toki vaihtomiehiä tarvitaan mielellään toinen mokoma. Piirisarjan voittaja lähtee maaliskuussa kisaamaan Suomen mestaruudesta Pirkkahalliin, joten siinä on porkkanaa kerrakseen! Blue aloitti vakuuttavasti kolmella voitolla eka turnauksessa, mutta matka sarjan mahdolliseen voittoon on vielä pitkä ja mutkikas... Tietenkin toivotaan, että j o k u meidän joukkueista voittaisi ja pääsisi mittelemään taitojaan Mestareiden turnaukseen!
Viime kesän uurastuksen hedelmistä päästään nauttimaan reilun viikon päästä, kun Suomen Palloliiton Keski-Suomen piirin palkitsemistilaisuus järjestetään Sydän-Laukaan koululla ja Blue vastaanottaa kultamitalinsa -99 -ikäluokan piirinmestaruudesta. Pikkutakkia on jo sovitettu päälle - näihin juhliin ei mennäkään verkkarit jalassa ;-)!!! Onnea vielä pojat mitalien johdosta ja tsemppiä tuleviin taisteluihin! 

keskiviikko 30. lokakuuta 2013

Herätkää päättäjät!

Kunnan talous on kuralla, tiedetään. Mutta onko oikea paikka säästää ennaltaehkäisevä nuorisotyö, jota kunta saa tällä hetkellä 15 000 eurolla yli 50 000 €:n edestä?


Tyttäreni 4H-kerhossa kierrätysmateriaaleista värkkäämät
muumio, naulakko ja neulatyyny :)

Olen entinen 4H-nuori Etelä-Suomesta, kerhonohjaajakurssit ja piiriparlamentit aikanaan kolunnut, kotitilalla kerhopossuja 4H-yrittäjänä kasvattanut ja omalla kylällä kerhoa vetänyt. 4H-toiminnasta sain hyviä eväitä elämään, sosiaalisia taitoja ja itseluottamusta: minä osaan itse! Siksipä ilahduinkin vuonna 1998 Toivakan Kankaisille muuttaessani siitä, että paikkakunnalla toimi vireä 4H-yhdistys ja yhteistyö kunnan kanssa vaikutti toimivalta ja mutkattomalta. Ympäri käydään ja yhteen tullaan – tällä hetkellä olen mukana Toivakan 4H-yhdistyksen hallituksessa.

Omat lapseni ovat nyt 12-14-vuotiaita. 4H on ollut ja on edelleen mukana monella tavalla lastemme elämässä, niin kerhotoiminnan kuin kouluyhteistyönkin kautta. Pienellä paikkakunnalla ei ohjattua harrastustoimintaa ole yhtään liikaa, ja yksi 4H:n tärkeimmistä funktioista on mielestäni se, että se tuo toimintaa kylille, lasten ulottuville – monellakaan vanhemmalla ei ole varaa tai mahdollisuutta kuskata lapsia kauemmas kalliisiin harrastuksiin. Pienillä resursseilla ja työntekijöiden uskomattomalla venymisellä ja kekseliäisyydellä on lapsille ja nuorille saatu tuotettua paljon sisällökästä tekemistä ja oppimiskokemuksia. 4H:n ansiosta meidän naapurissa on toiminut jo useana kesänä reippaiden nuorten pyörittämä Riihikahvila Kardemumma, josta on muodostunut koko kylän kohtauspaikka, ja kun yläluokkalaisille saatiin muutaman vuoden tauon jälkeen oma 4H-kerho omalle koululle, on muu turha häröily (tupakkakokeilut, autojen edessä keuliminen) hävinnyt lähes kokonaan.

Toivakassa ovat pienten lasten asiat mallillaan ja imago kunnossa, mutta entäs nuoret? Ennaltaehkäisevästä nuorisotyöstä 4H on hoitanut leijonanosan tavalla, joka on tullut kunnalle hyvin edulliseksi. Nyt on kuitenkin korviini kantautunut tieto, että 4H-yhdistyksen ja kunnan välistä yhteistyösopimusta ollaan pienentämässä 15 000 eurosta 10 000:een, mikä taas vaikuttaisi suoraan tai välillisesti moneen asiaan, kuten työntekijöiden palkkausresursseihin (toiminnanjohtaja tekee jo nyt 75 % työaikaa) ja ulkopuolisen esim. hankerahoituksen saamiseen. Mikäli jo nyt valitettavan rajallisista resursseista nipistetään kolmasosa pois, jää moni nuorten ”oma juttu”, sähly-turnaukset, nuorisotalotoiminta jne. pakosta toteutumatta, mikä taas pitkällä aikavälillä tulee kunnalle varmasti kalliimmaksi kuin tuo nyt uhattuna oleva 5000 €. 

Kuntaan on muuttoa harkitsemassa pienten lasten perheiden lisäksi myös perheitä, joissa on varhaisnuoria ja nuoria (Kankaisillekin tällaisia perheitä muutti useita viime vuoden aikana), ja heidän muuttopäätökseensä vaikuttavat suuresti myös nuorten ohjatut harrastusmahdollisuudet. Ja mikäli nuorten ulottuvilla ei ole mielekästä tekemistä, teinienergia suuntautuu esim. autolla ajeluun urheilukentällä tai hautausmaan tärvelemiseen, kuten viime aikoina on saatu Toivakassakin nähdä. Millaista tulevaisuutta te päättäjät toivotte kuntamme nuorisolle? Onko 5000 € liian kova hinta arvokkaista työelämävalmiuksista ja nuorten ohjaamisesta järkevään, yksilöä ja samalla koko yhteisöä hyödyttävään toimintaan ja elämänarvoihin? Entä kunnan imago – onko rahat parempi sijoittaa mainoskampanjaan vai todelliseen ruohonjuuritason toimintaan? 

Äitinä minun on helppo vastata näihin kysymyksiin – miten vastaat Sinä, minun luottamushenkilöni?

torstai 10. lokakuuta 2013

Tettiä, nettiä ja yökoulua

Tänään meidän porukka on hujan hajan hajallaan: yksi on ollut koko viikon tetissä, kaksi näköjään taas netissä ja yksi yökoulussa :)

Juuh, ehtii tässä roikkumaan netissä kun ei tarvitse laittaa kenellekään ruokaa eikä kuskata ketään mihinkään :) Futisjunnumme kisailee kylläkin tänä iltana Killerillä (jos haluat tietää asiasta enemmän, tsekkaa Terve.fi:hin ulkoistamani jalkapallojorinat), mutta koska hän on majaillut työelämään tutustumisviikkonsa ajan kaupungin-mummolassa, ovat hänelle siellä myös hovikuskin palvelut taatut. Tytär taas on jäänyt koululle yöksi; kyläkoulumme perinteenä on jo vuosikausia ollut, että koko koulu viettää yökoulua syyslomaa edeltävän viikon torstaista perjantaiaamuun. Tämän vuoden teemana on sirkus, ja yläluokkalaiset ovat suunnitelleet ahkerasti ohjelmaa ja toimintapisteitä pienemmilleen. Meidän kuudesluokkalaisemme esittää ja opettaa bestiksensä kanssa korttitemppuja alempiluokkalaisille - kuulemma ainakin "viis-kakkosen"ja erään isänsä opettaman tempun... Hauskannäköistä oli porukka, kun hain neidin iltapäivästä välillä soittotunnilla käymään: Päivi-opesta oli tullut Paavo-pelle ja sitä rataa, eli puvustus ja rekvisiitta oli kohdillaan :)

Nyt kun oma työelämään uudelleentutustumisjaksoni on aina vain lykkääntynyt (vaikka firmalle vihdoin myönnettiin palkkaamiseeni aiottu laina, eivät hommat jostain syystä etene: "No täs on kaikenlaista ennen messuja ja sairaanhoitopiirin kanssa, raportteja ja sopimuksia jne. jne..."), on tullut kyllä vietettyä vähän liikaakin aikaa netissä, lueskellen, musiikkia kuunnellen, dokkareita katsellen ja tietty blogaten ja muuten höpö-höpö-höpöttäen. Vaan on se hyvä, että nykyään on toi netti! Meillä nimittäin lakkasi tv yhtäkkiä kokonaan näkymästä, liekö antennista vahvistin posahtanut vai mikä - ei meillä ennenkään ole kaikki kanavat koskaan yhtä aikaa näkyneet, sen verran syvässä montussa asutaan, mutta nyt hävisivät kerralla ihan kaikki. Vielä ei ole saatu korjaajaa paikalle, ja oma aikansa meni erinäisten digiboksien testaamiseen, josko jollakin näkyisi. Vaan eipä näy ei. 

Eipä auttanut kuin ruveta katselemaan tv:tä netistä, ei toki läppärin pikku ruudulta vaan tietsikka normitelkkariin yhdistäen. Miesväki on meillä jo ennenkin katsellut formulat netistä suorana milloin miltäkin englanninkieliseltä kanavalta, mutta nyt on katsottava kaikki, jos jotain ylipäänsä aikoo nähdä. Yle onneksi striimaa nykyään kaikki lähetyksensä suorana, mutta vaikka meillä onkin suht hyvä 3G-yhteys lisänopeudella höystettynä, ei kuvanlaatu vastaa digiboksin ja antennin kautta tulevaa ja yhteyskin tuppaa välillä pätkimään. Toimeen tullaan kuitenkin näinkin - Silta ei jää näkemättä, ja Ruudusta katsellaan pikku viiveellä Näkijää, Hyviä ja huonoja uutisia ja Vain elämää.

Ja yhteydenpidossahan netti on ihan verraton: Skypen ja kännykässä WhatsAppin kautta viestittely ja höpöttely on ilmaista, tai siis nettiyhteyden hintaista. Meidän neiti istuu illat pitkät skypessä keskustelemassa tärkeitä kavereidensa kanssa, ja nyt tettiläisen ollessa kaupungissa on voinut huoletta viestitellä WhatsAppilla ilmaiseksi huushollimme wlanin kautta - poika ei käytä Skypeä, mutta WhatsAppia seuraa kyllä, se kun on sovittu yhteinen viestintäväline heidän luokassaan. Markkinoita ja arpajaisia suunniteltaessa sovellukseen saattoi tulla lyhyessä ajassa satoja viestejä, kun ysit viestittelivät porukalleen ristiin rastiin.

Et ei kai tähän sit enää voi muuta todeta kuin että kehitys kehittyy. Kun vielä itse pysyisi sen mukana...

perjantai 27. syyskuuta 2013

Piirinmestarin äiti :)

On näköjään kuukausi taas vierähtänyt siitä kun viimeksi bloggasin. Mihin se aika oikein menee?

Samaa ihmettelin ääneen viime viikonloppuna, kun totesin etten ollut puolukkaankaan vielä ehtinyt, ja mustikassakin taisin käydä tänä kesänä tasan yhden kerran, kun porukassa lähdettiin. Tyttärelläni oli kyllä tuossa tilanteessa tapansa mukaan vastaus valmiina: "No säähän oot ollu koko ajan sitä Juusoo kuskaamassa"... En kai nyt sentään ihan koko ajan, yritin puolustella teinille, joka oli kaiketi kokenut jääneensä lapsipuolen asemaan. Mutta myönnettävähän se oli, aika monta iltaa - ja kesällä väliin päivääkin - oli kulunut treenireissujen merkeissä. Kaupassa käyden, lenkkeillen, ristikoita ja piilosanoja ratkoen, väliin autossa nukkuenkin, kun oikein väsytti - ja pelien aikana kentän laidalla auringossa paahtuen tai sateessa värjötellen, säällä kuin säällä.

Korkea aika oli siis saada jo sarjakausi päätökseen, kun lämpimät syyssäät loppuivat tällä viikolla kuin seinään - viime aikoina on saatu niin vettä, räntää kuin rakeitakin. Onneksi keli pysyi kuitenkin poutaisena kauden viimeisessä, ratkaisevassa pelissä keskiviikkona, vaikka pitkiä kalsareita ja hanskoja jo tarvittiinkin. Hanskoista puheen ollen, minä epäilevä tuomas olin valmis lyömään ne tiskiin jo viime viikolla, niin yli-voimaiselta Äänekosken Huima oli vaikuttanut loppusarjan aikana, voittanut "meidätkin" eli JJK -99 Bluen. Ihmeitä kuitenkin näemmä tapahtuu: viime viikon perjantaina Huima yllättäen hävisikin Jämsänkosken Ilvekselle, niukasti mutta kuitenkin, ja Ilves siirtyi sarjajohtoon yhdellätoista pisteellä. Koska Huima oli tässä vaiheessa kaikki pelinsä pelannut ja koossa oli yhdeksän pistettä, ei se enää taistellut sarjan voitosta. Viimeisessä pelissä vastakkain asettuisivat meidän Blue ja Ilves panoksenaan piirinmestaruus. 

Ennen viimeistä peliä Bluella oli plakkarissa yhdeksän pistettä kuten Huimallakin, mutta koska maaliero oli Huiman hyväksi, Blue oli sarjassa kolmantena. Tasurilla noustaisiin piirisarjan kakkosiksi, ja voitto nostaisi joukkueen ykköseksi sarjassa yhden pisteen turvin. Paljon oli siis pelissä, ja kyllä jännitti, varmaan vanhempia ja valmentajia vielä enemmän kuin poikia. Ilves on fyysinen joukkue ja pelaa "kovaa peliä", mutta maalitonta tasatahtia edettiin ottelussa pitkään. Kun Blue vihdoin onnistui maalinteossa, vanhempien fanikatsomo tietysti repesi riemuun. Ja kun Ilves tasoitti, ilo oli jämsänkoskelaisvanhemmilla ylimmillään. Taistelu kuitenkin jatkui, ja kun Blue teki toisen maalinsa, alkoi jo elää toivo mestaruudesta. Jaksakaa vielä, loppuun asti! Nyt ei takaiskuja - voitto on niin lähellä! Kannustus oli mahtavaa, ja viimeiset minuutit tuntuivat ikuisuudelta.

Ja sitten se tapahtui: pilli soi ottelun päättymisen merkiksi tilanteessa 2-1 Bluen hyväksi. Alkoi hillitön huutomyrsky, vajaa parikymmentä teinipoikaa hyppi tasajalkaa ringissä kädet toistensa olkapäillä, paidat lensivät innokkaimmilta pois päältä. Joukkue valmentajineen tuli kumartamaan kiitokseksi vanhemmille kuin teatterissa ikään, päävalmentaja huikkasi: Tästä ei tulisi mitään ilman teitä. Ja sitten alkoi juhlinta suuren maailman tyyliin: salamavalojen välkkeessä ja alkoholittoman kuohuviinin suihkutessa hoilattiin: We are the champions...

Kohta alkaa sitten futsalkausi, ja vielä yksi turnauskin on edessä ennen sitä.Tänään jätetään kuitenkin harkat väliin, koska piirinmestarimme on myös ysiluokkalainen, jonka täytyy leipoa huomisille Rutalahden markkinoille myytävää, keräävät näes rahaa luokkaretkeen. Arpajaisvoittoja onkin jo haalittu kassikaupalla pitkin viikkoa - myös harkkojen yhteydessä, eli kiitos paljon K-Supermarket Länsiväylä!

Teinien muotifraasia käyttäen: En tahtois leijua, mut oon muuten piirinmestarin äiti :)

keskiviikko 28. elokuuta 2013

Lähialuematkailua

Matkailu tunnetusti avartaa. Jalkapallo on junnutasollakin siis varsin avartavaa...

Elokuun sateiden myötä jotkin Jyväskylän luonnonnurmikentistä ovat menneet niin huonoon kuntoon, ettei junnuja ole päästetty sinne ollenkaan pelaamaan useaan viikkoon. On siis pitänyt etsiä vaihtoehtoisia kenttiä hieman kauempaa. Samalla on tullut harrastettua lähialuematkailua: ihasteltua "Päijänteen Tahitin" kauniita järvi-maisemia ja Alvar Aallon suunnittelemaa kuulua kunnantaloa Säynätsalossa ja perus-kouluksi vasta remontoitua entistä emäntäkoulua Mankolassa. Shoppailu kuuluu tietenkin myös olennaisena osana matkailuun, ja välillä on kiva pyöriä muuallakin kuin tutun S-marketin käytävillä. Isossa kauppakeskuksessa saattaa maalaistytöltä hyvinkin vierähtää tovi jos toinenkin, etenkin jos on ihan pantu asialle vaikkapa printterin usb-kaapelia ostamaan: kun ei niitä erilaisia kaapeleita olekaan se yksi tai kaksi vaan kakskytäviisi, niin mikä niistä nyt olikaan se oikea muistilapun mukainen "tyyppi A tyyppiin B uros-uros -piuha"?!?!

Aina ei shoppailukaan käy kalliiksi, ja joskus virkistävä matkailuelämys löytyy lähempää kuin luuletkaan. Niin kuin viime sunnuntaina, kun pojan aamupäiväharkkojen aikana - ihan vakikentällä Vehkalammella olivat - lähdimme tyttären kanssa jaloittelemaan ja päädyimme Sepänaukiolle keskelle varsin kansainvälistä markkinatunnelmaa. Suihkulähteen reunalla oli kiva nautiskella pullakahvit ja pillimehut upeassa auringonpaisteessa, ja mukaan tarttui monenlaista kivaa pikkurahalla - seinävalaisin neljällä eurolla, kengät kahdella, samoin t-paita kaupanpäällismedaljonkeineen... Ja mikä parasta, hinnoista sai ja pitikin tinkiä :)

Luku sinänsä ovatkin sitten moninaiset kirjastovierailut milloin missäkin kaupungin-osassa - ja ne ovat ihan ilmaisia (okei, ilmaista lounasta ei ole olemassakaan - verovaroistahan nekin maksetaan...) Tämän touhun aloitin jo aikanaan, kun perheessämme vielä harrastettiin karatea ja Kuokkalan Graniitilta oli sopiva kävelymatka pienkirjastolle. Sittemmin on tullut tutustuttua kymmenkuntaan Jyväskylän kaupunginkirjaston toimipisteistä; kesäisin askel suuntaa usein Vehkalta Kortepohjan lähikirjastolle ja talvisin Killeriltä Kypärämäen pienkirjastolle. Asiointi on helppoa, kun sama kirjastokortti käy niin oman kunnan kuin yhdeksän muunkin kunnan, mukaan lukien Jyväskylän, kirjastoissa. Lainatut kirjat voi palauttaa mihin tahansa ko. kunnan kirjaston toimipisteistä, joten huoletta on voinut lainailla vaikka Keltinmäestä tai Säykistä ja palautella siellä missä nyt harkat seuraavan kerran ovat sattuneet olemaankaan. Tiettyä kirjaa tai lehteä on voinut jo etukäteen etsiä verkkokirjastosta ja suunnata sitten sinne, mistä se haun mukaan löytyy hyllystä. Kirjastobongailuun tulee kuitenkin nyt tauko, kun kaikki Aalto-kirjastot ovat lähes koko syyskuun ajan suljettuina tämän ja pohjoisen Keski-Suomen Kepri-kirjastoverkon yhdistyessä ja Laukaan ja Hankasalmen liittyessä mukaan. Täytynee varautua vieroitusoireisiin hamstraamalla jälkikasvulle riittävästi luettavaa ennen sulkuaikaa...  

Ja kun kentät ovat nyt Jyväskylässä kortilla, Red/Blue -porukka suuntaa ensi sunnuntaina treenaamaan Petäjäveden tekonurmelle. Sivistäisinköhän tällöin itseäni piipahtamalla Unescon maailmanperintökohteessa, Petäjäveden vanhassa puukirkossa - se kun sijaitsee kävelyetäisyydellä kentän laidalta :)

maanantai 19. elokuuta 2013

Odottavan aika on pitkä

Viikko vielä, ja sitten ovat kaikki taloudelliset siteeni entiseen firmaani takana-päin. Toivottavasti.

Kun vajaa vuosi sitten luovuin yrittäjyydestä, jäin silti roikkumaan löysään hirteen, jossa osittain roikun vieläkin. Yrityksen perustamisaikoihin lainasin firmalle rahaa kahden vuoden maksuajalla - tietenkin kuvittelin olevani mukana yrityksessä vielä parin vuoden päästä. Lisäksi olin edelleen takaamassa yhtiön matkatoimistovakuutta sekä nimelläni että rahatalletuksella. Jäi halju ja epävarma olo - mitä jos firman asiat eivät suju hyvin enkä saakaan koskaan omiani takaisin?

Kun kesäkuussa sain ensin yhden ja sitten toisen huomautuskirjeen Finnveralta siitä, ettei ko. yritys ole maksanut viimeisintä takausprovisiolaskuaan - Finnvera oli taannut puolet asetetusta vakuudesta -, alkoi todella kylmätä, etenkin kun kirjeen saatuani yrityksen toimitusjohtajalle lähettämääni sähköpostiin ja kehotukseen hoitaa provisio-lasku hetimiten ei tullut minkäänlaista vastausta. Oli juhannus vähällä mennä pilalle, kun jälkimmäinen karhukirjeistä saapui keskikesän juhlan aatonaattona... Ihan pakko oli soittaa Finnveraan ja tiedustella laskun tilanteesta, josko huomautus olisi ollut jo aiheeton ja lasku maksettu - takaajana minulla oli oikeus tähän tietoon. Ja huh, lasku oli hoidettu ensimmäisen karhun jälkeen, mutta karhu ehtinyt jo lähteä reissuun. Myös tj reagoi tällä kertaa nopeasti ja ilmoitti maksun viivästyneen, koska se oli kiertänyt kauan perheen entisen Jyväskylän-osoitteen kautta uuteen pääkaupunkiseudun osoitteeseen. Oli miten oli, isosta summasta ei ollut kysymys, mutta periaatteellisella ja tunnetasolla episodi oli omiaan lisäämään epäluottamustani yrityksen maksukykyyn ja -haluun.

Heinäkuussa tapahtui kuitenkin iloinen yllätys, kun Nordeasta otettiin yhteyttä ja ilmoitettiin, että antamani vakuustalletus on kuitattavissa pois. Mitä ihmettä, ovatko yhtiön nykyiset omistajat vihdoinkin valmiita vapauttamaan minut takausvastuusta ja asettamaan omia rahojaan minun varojeni tilalleni? Ei, siitä ei kuitenkaan ollut kysymys - yhtiö oli päättänyt luopua valmismatkojen hinnan perimisestä ennen matkaa ja täten vapautettu Kuluttajaviraston vakuudesta. Niin tai näin, oli helpotus saada talletus omaan vapaaseen käyttöönsä. Yksi kivi vähemmän repussa :)

Nyt sitten enää jännitän, saanko maksusuorituksen ja milloin saan, kun antamani laina erääntyy maksettavaksi tämän viikon lopussa. Laskun olen kyllä lähettänyt hyvissä ajoin ja sähköpostitse, eli postia ei voi nyt syyttää mikäli maksu viivästyy... Joskus odottavan aika tuntuu tooosi pitkältä!

torstai 1. elokuuta 2013

Voi kissanpäiviä!

Vaikka elokuuta jo käydään ja sade piiskaa pihaa, myö nautitaan kesästä - minä ja kissat :)
Reino

Sadekaan ei meinaan haittaa, kun ollaan pyytämässä kissoille iltapalaa - tai oikeammin iltakalaa :-) Kissojen maku poikkeaa siinä mielessä isäntäväkensä mieltymyksistä, että särjet maistuvat heille parhaiten - liekö vain meidän kissojemme ominaisuus?! Ahvenista ronkelit syövät yleensä vain pään ja pyrstön, keskiosa jää lojumaan ja odottamaan päiviä parempia - herkkusärjet ahmitaan mitä kiireimmin parempiin suihin. Reino-tyttö pitää yleensä puolensa Saara-kollia paremmin (kyllä, luit oikein - meni sukupuolenmääritys poskelleen kissojen ollessa pentuja, muttei sitten lähdetty hyviä nimiä enää vaihtelemaan ;-)), kun on kalanjaosta kysymys - Repe hyökkää salamana puremaan sätkivältä kalalta pään poikki; Saaraa ainakin isommat kalat tuntuvat jopa pelottavan, vaikka muuten onkin kova pomottamaan siskoaan. Tänä kesänä ei ole tarvinnut edes lähteä poistattamaan ongenkoukkua kissan suupielestä (onnistuu muuten vain nukutuksessa eikä ole ihan halpaa lystiä yksityisellä eläin-lääkäriasemalla), kuten viime vuonna, kun oli vähän pienempikin onkija mukana touhussa... Sotkenneita siimoja ja uppopuihin tarttuneita uistimia on toki saatu selvitellä ja irroitella tänäkin kesänä, ja jos ei muut oo saaneet siimojaan sotkuun niin minä takuuvarmasti ainakin :)


Saara

Vaikka Saara saattaakin kalahommissa jäädä hieman alakynteen, on hän kunnostautunut tänä kesänä muuten metsällä. Alkoi jo hieman huolettaa, että meidän metsistä loppuvat pian jänöt kokonaan, kun herra raahasi neljättä jäniksenpoikasta pihaan... Yhtä hyvin kelpaavat saaliiksi niin hiiret, oravat kuin linnutkin - emännän harmiksi eivät vaan mokomat osaa erotella räksiä laululinnuista. No, ei pidä valittaa, hyvin ovat lemmikkimme hommansa hoitaneet - ennen kissojen hankkimista alkoivat hiiret hyppiä muuallakin kuin pöydällä ja oravat muuttivat asumaan ensin pihasaunan ja sitten jo pirtin katon alle fyllejä mylläämään. Ja halvaksi on tullut herrasväen ruokinta näin kesällä - omatoimiset kissasisarukset ovat pitäneet ravinnonhankinnastaan siinä määrin itse huolen, että luonnon antimilla, yhdellä kolmen kilon nappulapussilla ja maidolla ja kaurapuurolla on selvitty lähes koko kesä. Meidän kollin metsästys- ja vaellusintoon ei ole sukukalleuksista luopuminen vaikuttanut ;-)

Vaikka muut meillä valmistautuvatkin jo ensi viikolla alkavaan kouluun  - myös parempi puoliskoni lähtee opintielle - , minä, Saara ja Reino jatketaan edelleen kesäloman viettoa. Voi kissanpäiviä!

sunnuntai 7. heinäkuuta 2013

Ei historia vaan tulevaisuus

Tämä(kin) päivä on ollut ihana. Siitä huolimatta surumielisyys puskee pintaan.

Hautajaisia, läheisiä sairaalassa, surua, pelkoa ja huolta. Omakin tulevaisuus epä-varma - toteutuvatko annetut lupaukset ja suuret suunnitelmat koskaan, olenko omalla energiallani torpannut edistystä vai kenties vain aavistanut tulevaa? Ja olenko lopulta koskaan tyytyväinen; onko ruoho aina vihreämpää aidan takana?

Viime yönä käsittelin unissani taas menneisyyttäni, asioita joiden ei olisi koskaan pitänyt tapahtua. Kuten ei unissa yleensäkään, ei asioita näytetty sellaisinaan vaan symboleina - minulta vietiin puhelimet, kaikki kännykät, joita oli paljon, symbolina asioille joista ei koskaan voisi puhua kellekään paitsi ehkä jollekin terapeutille. Oli huijaavia ihmisiä, murtautumista taloon, aggressioita, ihmisiä jotka eivät halunneet auttaa. Uni jatkui ja jatkui enkä voinut herätä - toisaalta alitajunta oli pukenut kaiken sellaiseen muotoon joka ei unen aikana liikaa ahdistanut, jotta rohkeasti kävisin kaiken läpi. Ahdistus tuli vasta myöhemmin, kun unen tapahtumapaikoista ymmärsin mistä oli ollut kyse. Aamupalapöydässä itketti.

Iltapäivän rauhallisena hetkenä kömmin sitten YouTubeen kuuntelemaan ja katselemaan Jonna Tervomaan Minä toivon -videota. Biisi oli soinut jo monta päivää päässäni, mutta videota en ollut vielä ehtinyt tsekata. Katsoin kerran, katsoin toisen ja katsoin kolmannen kerran. Itkin kerran, kaksi, kolme kertaa kolme ja puoli minuuttia. Kylmät väreet lähtivät liikkeelle heti ensimmäisillä sekunneilla. Miten joku ihan vieras ihminen voi pukea sanoiksi ja kuviksi sen mitä tunnen ja tarvitsen juuri nyt? Olin lähempänä itseäni, lähempänä katharsista.

Tiedän ettei Jonnan elämä ole ollut pelkkää ruusuilla tanssimista, jos nyt sitten kenelläkään meistä on. Sanat biisiin on tehnyt Eppu Kosonen, joka on aiemmin etupäässä tuottanut ja säveltänyt esim. Jesse Kaikurannalle ja Johanna Kurkelalle. Tämän työnäytteen perusteella sopii kyllä kirjoitella enemmänkin :-) Biisi on hyvä radiosta kuultuna, mutta vasta tämä ihana elämää ja filosofiaa täynnä oleva video saa sen puhkeamaan täyteen kukkaansa ja kyyneleet virtaamaan valtoimenaan. Jonna on käsikirjoittanut videon yhdessä sen ohjaajan Juha Lankisen kanssa. Kiitokset koko työryhmälle - minuun video osui ja uppos toosi tuoreesti ilmaistuna kuin miljoona volttia ;-)! 

Vaikka monen meistä elämää sulostuttamaan ei marssikaan pataljoonaa leikkiviä lapsia saippuakuplineen ja inkkaripäähineineen - yksikin kyllä hoitelee varsin hyvin tämän tehtävän :-) -, oman elämänsä tabula rasan voi kuitenkin lopulta maalata ihan niin iloisilla väreillä kuin haluaa. Toki niissä reunaehdoissa mitä kukin on tähän elämään saanut, mutta omat reunaehtonsa on sillä onnekkaimman tuntuisella hannu-hanhellakin, usko pois! Ja viimeöiseen uneeni viitaten; menneisyyttään ei voi muuttaa mutta tulevaisuuteen voi vaikuttaa. Minun maailmassani eivät lapsuuden kesät olleet lämpimämpiä eikä me edes hiihdetty kouluun kesät talvet; paras päivä on juuri tänään ja vielä parempi huomenna. Eläköön ei historia vaan tulevaisuus!

keskiviikko 3. heinäkuuta 2013

Mansikkapaikkoja

Taas se iski - jokakesäinen marjahulluus...

Viimevuotiset pakkasmarjat on syöty, pakastin sulatettu ja puutarhamansikat saatu turvallisesti talteen. Nuorimmainen ehti kinuta jo monta päivää, milloin mennään mansikoita poimimaan lähitilalle ("kun bestiskin on ollut jo kaksi kertaa") ennen kuin tuo lasten aina yhtä paljon odottama hetki koitti. Parasta mansikanpoiminnassa on tietenkin se, että mahakin täyttyy samalla näistä ihanista punaisista herkuista. Jossakin vaiheessa nuoriso-osasto ilmoittaa: "Mä en kerää enää, mä alan nyt syödä". Siinä vaiheessa onneksi ämpäritkin ovat jo aika lailla täynnä - nykyään näistä meidän apujoukoista on ihan todellista apua!

Yhtä innolla ei meidän nuoriso suhtaudu muuhun marjanpoimintaan, toisin kuin äitinsä, joka kyntää metsiä ja pientareita kaiken liikenevän ajan koko ihanan pitkän sato-kauden. Eilen nautin pariin otteeseen hyttysistä ja kesän tuoksuista metsämansikoita poimiessani, ja tänään luonto kutsuu varmaan uudemman kerran. Ja kohta on sitten jo mustikka-aika... Viime kesänä tosin itse en juurikaan mustikka-aikaan metsään ehtinyt työkiireiden takia, mies sen sijaan kantoi tummansinisiä herkkuja kotiin ämpärikaupalla niin että niitä on vieläkin jäljellä hillo- ja mehumuodossa. Jospa tänä kesänä itsekin ehtisin mollukoita metsästämään...

Vaikken muuten juuri villivihanneksia harrasta, lapsuudenkodistani on jäänyt muistiin yksi kesäherkku, jota ehdottomasti täytyy myös säilöä talven varalle: luonnon oma ilmainen "pinaatti", nokkonen. Tänä vuonna pääsin helpolla, kun lahjoin nuorison keräämään ja riipimään nokkoset valmiiksi á 10 snt / varsi. "Kun rahasta on kysymys, uskon vaikka Hammaskeijuun", kuten esikoinen totesi irronnutta poskihammasta (maitohampaista viimeisiä) purkkiin veden sekaan viiskytsenttisen toivossa laittaessaan... ;-) Lapsuudenkodissani "Uudiksella" sunnuntailounaaseen kuului liha-kastikkeen (omien possujen lihasta tietty) rinnalle itseoikeutetusti nokkosmuhennos, jota parempaa ei olekaan... Itse en ole sitä perinnettä jatkanut, mutta nokkosletut kyllä maistuvat pitsasukupolvellekin!

Vaikka mitä murheita ja huolia olisi päivän aikana ollut, jäävät ne takuuvarmasti metsään. Luonnon rauha ja ilo ja kiitollisuus Luojan antimista luovat sellaisen mansikkapaikan, jota voisi melkein paratiisiksi kutsua. Vaikka ympäröivässä maailmassa on usein mansikkapaikat tosi vähissä, maailmalla soditaan ja kärsitään eikä ole vielä auennut se minunkaan mansikkapaikkani työelämässä, olen minä löytänyt tästä maailmasta oman mansikkapaikkani, missä minun on hyvä olla. Ja se on paljon se. Paljon on lapsella aihetta kiittää.

Vielä ihanampi mansikkapaikka odottaa kuitenkin tämän ajan toisella puolen. Sieltä ei linnunlaulu ja metsämansikat lopu koskaan. Joskus lähtö sinne vaan tulee yllättäin ja liian aikaisin, niin kuin meistä jälkeen jäävistä tuntuu. Kukaan ei aikaansa tiedä, siksi on elettävä Nyt. Rakas serkkuni poistui autuaammalle mansikkapaikalle jokin aika sitten. Siellä hänen on nyt hyvä olla, ei sairaus paina ja on massu täynnä marjoja. Omistan tämän postauksen Hannun muistolle. Vaikka suru on suunnaton, tiedän että Sinun on nyt hyvä olla!

torstai 20. kesäkuuta 2013

Keskikesän juhla on käsillä

Larin-Kyöstin sanoin Ihanaa juhannusta sinulle lukijani!






Mittymaarja - Larin-Kyösti

Mittymaarja, keito keiju,
hiipii juhannuksen yöllä,
suuret silmät unelmoi,
helmet välkyy, soljet soi,
mesikukka välkyy vyöllä.

Mittymaarjan silmät siintää,
Mittymaarjan haaveet hohtaa,
kallella on seppelpää,
eikä häntä kukaan nää,
kun hän illall' immet kohtaa.

Mitä tekee Mittymaarja?
Mittymaarja tekee taikaa. -
Immet ohralaihoon käy,
kun ei tiellä ketään näy,
uskotellen uutta aikaa.

Immet solmii taikalankaa,
immet sitoo korret yhteen:
keltä korren jäytää jäät,
kell on pärttylinä häät,
ken se leikkaa lemmen lyhteen!

maanantai 17. kesäkuuta 2013

Oi ihana keski-ikä

Minä en haikaile kultaisen nuoruuden perään. En tod.

Nuoruuteni ja varhaisaikuisuuteni oli aika angstista aikaa, vaikka sitä ei ehkä päälle-päin näkynytkään. Kaverisuhteiden muutospyörteissä yläasteelle siirryttäessä jäin jotenkin yksin, ulkopuolelle, tai siltä minusta ainakin tuntui. Puberteettiahdistukseni ja hartioilleni kasaamieni valtavien suorituspaineiden alla sisimpäni alkoi mennä pikku-hiljaa rikki, itsenikään sitä huomaamatta. Lukiosta lähdin kuuden ällän ylioppilaana mutta aivan romuna. Pidin pakollisen välivuoden kun en päässytkään siihen ainoaan opiskelupaikkaan johon olin hakenut. Hankin B-lausunnon ja kävin terapiassa kolme kertaa viikossa, mikä ei suinkaan tuntunut vähentävän ahdistustani ja oireitani. Aika ja paikka oli täysin väärä senkaltaiselle raskaalle psykoanalyyttiselle psykoterapialle. 

Edellisvuoden vahingosta viisastuneena pelasin seuraavana keväänä varman päälle ja hain kolmeen eri yliopistoon kieliä lukemaan. Pääsin kaikkiin ja valitsin tietysti sen minulle vaativimman kielen. Vaihtaessani asuinpaikkaa Hyvinkäältä Kouvolaan tuntui ajatus sitovan terapian jatkamisesta mahdottomalta ja jätin urakan kesken terapeutin varoitteluista huolimatta. Sittemmin, muutamaa vuotta myöhemmin, jäivät kesken opintonikin. Kevyempiä opintoja suoritin toki myöhemmin, mutta akateeminen loppu-tutkinto jäi haaveeksi. Kuusi ällää eivät tuoneet ystäviä, menestystä eivätkä vaikutus-valtaa - kaveriksi jäi OCD.

Eheytyminen alkoi sitten jossain vaiheessa pikkuhiljaa, ja aivan muilla keinoilla kuin lääkkeillä tai terapialla, joita niitäkin kyllä kokeiltiin  - SSRI-lääkkeitä ja vielä kognitiivista psykoterapiaa. Ihme alkoi tapahtua, kun psykiatrin varoituksista huolimatta tulin raskaaksi ja aloin odottaa esikoistani. Minun oli p a k k o parantua, olinhan nyt vastuussa toisesta ihmisestä. Irrottautuminen pakko-oireiden kahleista ei käynyt hetkessä eikä ollut aina helppoa, mutta se tapahtui. Vähitellen vuosien myötä uudet asiat täyttivät elämässäni sen tilan mikä ennen oli kuulunut OCD:lle. Minusta tuli minä; Minä olin oman itseni herra, ei se toinen minä, Yliminä.

En siis koe yhtään liioittelevani, kun sanon lasteni parantaneen minut. Lasteni, puolisoni, uuden elämäni. Nyt pystyn käymään kaupassa ilman että pitäisi lukea jokaikinen viivakoodi, hintalappu ja tuoteseloste - ennen yksinkertaisinkin ostosreissu oli yhtä helvettiä. Pystyn lukemaan sanomalehtiä ja selaamaan nettiä, vaikka kirjojen lukeminen ei vieläkään oikein onnistu - lapsille kyllä kannan lukemista kirjastosta kassikaupalla :) Näen ympäröivän maailman aivan erilaisena kuin silloin, kun pakko-mielteet - tekstit, sanat, kirjaimet, jopa pienimmätkin numerot - kahlitsivat, estivät elämästä, vammauttivat, masensivat. Nyt nautin siivoamisesta ja risusavotasta, nautin tavallisesta elämästä rakkaitteni kanssa. Ja vaikka minusta ei koskaan tullutkaan maisteria, suoritin kuitenkin ammatillisen perustutkinnon.

Huh, onneksi en ole enää nuori. Oi ihana keski-ikä!

keskiviikko 5. kesäkuuta 2013

Vain hyviä uutisia

Muutama päivä sitten Ilta-Sanomien painetussa lehdessä oli kesän alun kunniaksi vain hyviä uutisia. Tämän innoittamana minä toimin nyt samoin blogissani. Olkaa hyvä - vain hyviä uutisia!

Itse asiassa hyvien uutisten löytäminen omasta elämästä ei ole useimmiten ollenkaan vaikeaa, kysehän on loppujen lopuksi vain näkökulmasta. Näin kauneimman vuoden-ajan keskellä maailmaa on helppo tarkastella puhdistettujen lasien läpi. Kesäsiivousta voi tehdä kotinsa lisäksi myös omassa mielessään. Astro.fi tietää kertoa, että voittajia ovat ne, jotka nyt puhuvat vain siitä, mikä omassa elämässä on hyvää. Harmittavista jutuista on parempi puhua muuttuvina tekijöinä - no kaikilta meiltä varmaan löytyy elämästä välillä se "pari muuttujaa"... :-)

Ensimmäinen hyvä uutinen elämässäni on se, että työt eivät vielä ole alkaneet; toinen se että ne ylipäänsä alkavat. Pahimman rimakauhun olen selättänyt ja päättänyt astella jälleen työelämän alttarille sanomaan "Tahdon". Kyseessä on aluksi vain osa-aikaisuus (2,5 pv/vko) ja aikaa jää muuhunkin, ja lisäksi saan enimmälti paiskia hommia kotoa käsin. Ihan mukiinmenevät ehdot siis. Ennen palaamistani sorvin ääreen aion nauttia jokaikisestä (toivottavasti helteisestä) lomapäivästä, makoilla laiturilla auringonpaisteessa ja pulahtaa välillä ihanan virkistävään 22-asteiseen veteen. Toivon myös saavani ikkunanpesu-urakkani jossain vaiheessa ennen sitä päätökseen - hyvä uutinen sekin, että olen sentään saanut aloitettua; sain triplaikkunat lopulta avattua poikani linkkarilla vaikka se varsinainen neliskanttinen avain olikin hukkunut jo viime vuonna ;-)

Lisää hyviä uutisia: Elämä on iloisen täynnä jalkapalloa - taas. Sunnuntaina tytär kävi potkimassa nahkakuulaa kyläkoululla, samoin tänään keskiviikkona; pojan harkkoja oli maanantaina yhdet ja eilen kaksin kappalein (päivällä testailtiin Hipposhallilla fysiikkaa kuperkeikoin, viisloikin, viivajuoksuin ja ties miten kommervenkein, ja illalla oli "normi-harkat"). Loppuviikko mennään yksien treenien päivävauhtia - tuleepahan itsekin käytyä lenkillä ja hoidettua kauppa- ja kirjastoasiat samalla reissulla. JJK -99 Blue keikkuu ainakin toistaiseksi piirisarjan kärkipaikalla, ja ensi viikonloppuna päästään mittaamaan tasoa kotiturnaukseen, Jyväskylä Cupiin. Tytär ehtii jalkapallon ohella touhuta kaikenlaista muutakin, käydä sirkuksessa, synttäreillä ja Power Parkissa - pojan kohdalla jalkapallo on kieltämättä nykyään pääosassa lähes joka päivä...

Koska loppujen lopuksi, suuressa mittakaavassa, olosuhteet ovat samat kaikille (tämä siis taas astrologian näkökulmasta katsottuna, silläkin uhalla että leimaudun lopullisesti seonneeksi huuhaahörhöksi), kysymys on vain asenteesta. VAIN ASENTEESTA. Siksi yritänkin nyt ihan tietoisesti löytää hyvän uutisen myös ikävämmistä jutuista. Silmätulehdus kesti tällä kertaa vain yhden päivän ja parani keittosuolaliuoksella huuhtelemalla, ilman lääkkeitä. Migreeneitä minulla on nykyään aika harvoin, ja tyttären märkivään taiveihottumaankin saamme toivottavasti pian apua lääkäriltä, onhan meillä edelleen kotikunnassa hyvin toimiva terveyskeskus, jonka kesäsulku ei ole vielä alkanut. Ja auton ajonvakautusjärjestelmän (jonka toimimattomuus aiheutti hylkäyksen katsastuksessa) korjaus maksaneekin v a i n 750 € aluksi pelätyn yli 2500 €:n sijaan - toisen auton vuotavan renkaan lankomies paikkasi kympillä, joten sillä kohtaa selvittiin säikähdyksellä... 

Silloinkin, kun lasiani ei ole täytetty piripintaan, on se puoliksi täynnä. Elämä itsessään on Hyvä Uutinen.

sunnuntai 19. toukokuuta 2013

Vapauden hinta

Mää olen kyllä outo ja kamala ihminen. Taas käyn jaakobinpainia itseni kanssa jo sovitusta asiasta.

Kesä on täällä! Grillikausi on avattu, talviturkki heitetty ja trampoliini tuotu Tokmannista pihaa koristamaan. Ja minun pitäisi aloittaa työt parin viikon päästä. Mutta jotteivät asiat kävisi liian yksinkertaisiksi, olen tietenkin alkanut empimään. Otanko sittenkään työtarjousta vastaan?

Astrologiaan perehtyneet tietänevät, että Uranuksen ja Pluton kolmas tarkka neliö-aspekti osuu toukokuun 20. päivään. Tällä kertaa Pluton ja Uranuksen välinen neliö aktivoituu  voimakkaammin kuin aikaisempien kahden ohituksen aikana, koska sitä edeltää 10.5. kuunpimennys ja seuraa 25.5. auringonpimennys. Energia tiivistyy päivä päivältä ja valintojen tekeminen on koko ajan tarkempaa ja tarkempaa, sillä lipsahduksista joutuu maksamaan pikasakkoja lähes välittömästi. Astrologi Seppo Tanhua kirjoittaakin blogissaan, että yksityisen ihmisen kannalta katsottuna on tärkeintä seurata omaa jaksamista ja osata antaa ajoissa periksi ilman syyllisyyttä ja turhan kovaa yrittämistä. Nyt on hyvä malli, kun pystyy pitämään itsensä suurin piirtein tolpillaan ja edes välttävästi järjissään. Mitään suurempaa vaatimusta ei parane itselleen asettaa.

Juuri tältä minusta on viime päivinä tuntunut. Rakastan rauhallista heräämistä aamulla, aamupalan syömistä omaan tahtiin. Rakastan omaa paratiisiani, josta olen löytänyt rauhan - rakastan omaa kotiani. Tällä hetkellä en ole ollenkaan varma, rakastanko turisteja, haluanko olla aktiivinen ja tavoitettavissa joka päivä tämänkin kesän. Tiedän olevani etuoikeutetussa asemassa, kun minulla on mahdollisuus edes harkita, valitsenko tämän suloisen saamattomuuden - ainakin jonkun silmissä olotilani varmaan näyttää juuri siltä - vai aikaansaavan uranaisen kenties rahallisesti antoisamman, mutta myös stressaavamman ja sitovamman elämän. Olen alkanut vakavasti punnita vapauteni hintaa - millä summalla olenkaan valmis luopumaan siitä?

Työ ei tekemällä lopu, ja sitä riittää täällä kotonakin. Äidinsieluni on hurahtanut juniori-jalkapalloon enkä haluaisi missata yhtään matsia - ja pian ehkä nuorimmaisemmekin alkaa potkia nahkakuulaa paikallisessa fudistiimissä :-) Ja kun maailmankaikkeus päättää järjestää asiat niin, että toisesta autostamme alkaa rengas vuotaa eikä toinen menopeleistä mene katsastuksesta läpi juuri ennen työllistymiselleni strategisesti tärkeää viikkoa, on pakko alkaa väkisinkin miettiä, yrittääkö joku kenties kertoa minulle jotakin? 

Näitä siis pohdin tällä hetkellä, ja pian olisi tehtävä jo päätöksiäkin. Tiedän vain sen, että toisille voi valehdella mutta itselleen ei, ei ainakaan kovin pitkään. Pahinta on pettää ystävän luottamus - tai ainakin illuusiot - yrittäessään olla uskollinen ja rehellinen itselleen ja omille tunteilleen, sisimmälleen. Toisaalta, kun ymmärtää karistaa korvaamattomuuden harhaisen viitan hartioiltaan ("eihän näitä hommia kukaan muu pysty hoitamaan") on jo paljon helpompi seurata intuitiotaan ja luottaa sydämensä ääneen. Entäpä siis jos luovuttaisinkin tämän paikkani työelämässä nuorelle työttömälle, joka tarvitsee sitä tällä hetkellä enemmän kuin minä? Ja nimenomaan tämän paikkani, sillä olen vakuuttunut, että uusiakin vielä tulee...

lauantai 4. toukokuuta 2013

Työn syrjässä

Vielä toistaiseksi olen syrjässä palkkatyöstä, mutta tilanne saattaa muuttua hyvinkin pian...

Minä ja Firumedan muut osakkaat - eniten tietenkin tj itse - olemme touhunneet kevään aikana siinä määrin, että asioita on alkanut tapahtua. Valolinnassa (entisessä Heinolan Reumasairaalassa) on leikattu ensimmäinen venäläinen potilas, ja Etelä-Pohjanmaan sairaanhoitopiirin kuntayhtymän hallitus on hyväksynyt aiesopimuksen päiväkirurgiatilojen vuokraamisesta Firumeda Oy:lle. Pietarilaisesta liikehuoneistosta on vuokrattu ensin yksi, sitten toinen ja kohta ehkä jo kolmaskin osasto, jossa on aloitettu Promenan kenkien myynti. Lähiaikoina valikoima laajenee ainakin Lehtosuon Hoitoturpeeseen ja ties mihin, toimistoa ja hoitotiloja remontoidaan myymälän yhteyteen ja etenkin Ähtärin kaupungin ja seudun yrittäjien kanssa suunnitellaan laajempaakin yhteistyötä liikkeen tiloihin sijoitettavan infopisteen / matkatoimiston merkeissä.

Kuten todettua, vaikka työtön työnhakija olenkin, en ole vain istunut kotona kädet ristissä, vaan toteuttanut Firumedan pienosakkaana omaa "työllistymissuunnitelmaani". Tämähän ei oikeastaan kävisi päinsä, sillä Suomessa palkaton auttaminen on lähes kriminalisoitu työttömien kohdalla - työtön saattaa menettää työttömyyskorvauksensa tekemällä palkatonta vapaaehtoistyötä. Itse asiassa otan juuri parhaillaan riskin tunnustamalla julkisesti syyllistyneeni moiseen hirmutekoon - jokuhan saattaisi narauttaa minut tästä... Mutta kyllä, olen tarkistanut sopimus-tekstejä ja nettisivuja, antanut käännösapua, laatinut päivitettyä liiketoimintasuunnitelmaa rahoituksen hakemista varten ja käynyt skypessä ja jopa ihan kasvotusten eri ihmisten kanssa neuvotteluja yhdestä jos toisestakin asiasta saaden tällöin vaivanpalkakseni milloin pullakahvit, milloin ihan lounaan! 

Tämä kaikki siitä syystä, että petaan samalla omaakin tulevaisuuttani yrityksessä, jonka osakas olen. Tähän saakka Firumedalla ei todellakaan olisi ollut varaa palkata minua tai ketään muutakaan, joten en koe tehneeni talkootyötä "palkkatyön korvikkeena". Yritys on myös minun lapseni, minun yhteisöni. Näyttää siltä, että piakkoin asiat alkavatkin olla sillä mallilla, että rahoitus saadaan järjestettyä ja voin astua Firumedan remmiin ihan virallisestikin. Todennäköisesti puolet palkastani tulee Firumedalta ja puolet Valolinnalta, joten taloudellinen rasitus on "emoyhtiölleni" pienempi. Kaksi päivää viikossa töitä Firumedalle, kaksi Valolinnalle, kolme vapaata - sopii mulle :-) 

Ja siihen asti kunnes tarraan jälleen työn syrjästä kiinni, olen ihan rauhassa ja hyvillä mielin syrjässä työstä seuraillen samalla ihastuksella ja innostuksella ystäväni Jonnan tuhannen kilometrin vaellusta Espanjassa - syrjässä työstä, vuorottelu-vapaalla... Vuorotteluvapaalle on jäämässä myös Irma, rakas yhteistyökumppani Ähtäristä. Iloa, valoa ja voimia teille molemmille vahvoille naisille omilla taipaleillanne, sekä kaikille työn syrjässä kiinni roikkuville tai sieltä putoamista pelkääville - ja tietysti meille kaikille, jotka sitä omaa nurkkapalaamme vielä odotamme ja tavoittelemme... Sillä oltiin me sitten palkkatyössä tai ei, elämästähän me emme syrjäydy!!!

lauantai 13. huhtikuuta 2013

Kadonneen vyötärön metsästäjä

Samalla kun seuraan jännityksen- ja kauhunsekaisin tuntein netistä jälki-kasvuni menestystä Kultanummi-turnauksessa Turun seudulla, taidan välillä postata jostain muusta kuin jalkapallosta :-)

Kevään heräämistä odotellessani olen itse havahtunut siihen karuun tosiasiaan, että painoni on salavihkaa hiipinyt kriittisen 50 kilon rajapyykin yli - vain pari kiloa, mutta kuitenkin. Ei kai se monen korvissa kai paljolta kuulosta, mutta itseäni moinen seikka häiritsee ja tuntuu epämukavalta. Nyt kaksi kiloa, kohta kymmenen kiloa, maalailen kauhukuvia mielessäni. Teen pyhän päätöksen: ei enää iltasipsejä, ei karkkipussin rapinaa. Sunnuntai-iltana jumpataan koko perhe, ja etenkin reisilihakset huutavat suureen ääneen, että heidät on unohdettu oman onnensa nojaan aivan liian pitkäksi aikaa. Sauvakävely ei saa aikaan samaa vaikutusta kuin punttitreeni ja telemarkit, ja seuraavat päivät jumppatuokion jälkeen portaiden laskeutuminen on yhtä tuskaa eikä kyykkyyn voi edes ajatella yrittävänsä.

Sitten koittaa perjantai ja työmatka Ähtäriin. Elinkeinopäällikkö tarjoaa lounaan, ja toki lautanen on kerättävä kukkuroilleen, kun on niin monenlaista hyvää tarjolla - ja ilmaiseksi ;-)! Palaveri jatkuu elinkeinokeskuksessa, emäntämme huikkaa hakevansa vielä palan painiketta kahvin kyytipojaksi. Viikonlopun aattona hän innostuu tinkaamaan ison kermatäytekakun perjantaipullan hinnalla. Joku tuo vielä levyn Fazerin Sinistä naposteltavaksi. No sama se, tuumaan, pepulleen meni nyt tämä päivä laihiksen kannalta, otanpa vielä noitakin kun tarjotaan.

Mutta vakavasti puhuen, suurempi uhka terveydelleni - enkä toki ole millään muotoa poikkeus säännöstä tässäkään asiassa - kuin se mitä ja kuinka paljon syön, on se minkä verran ja miten liikun. Himoliikkujaa minusta ei saa tekemälläkään, mutta etenkin minua vanhemman sukupolven toimintakyvyn säilymistä tai vaihtoehtoisesti heikkenemistä seuratessani olen itsekin alkanut ymmärtää, että minäkin vanhenen - joka ikinen päivä. Nykyajan työelämä ei useinkaan rasita fyysisesti - minullakin suurimmalle rasitukselle joutuvat jumittuvat niskat nettisivuja päivittäessäni ja sopimus-tekstejä laatiessani. On aivan pakko uhrata aikaa, vaivaa ja ajatusta siihen, että saa itsensä liikkeelle raittiiseen ilmaan. Eikä pelkkä raitis ilmakaan aina tunnu riittävän, kuten nyt jalkalihasteni kohdalla huomasin - iki-ihana tsempparipuolisoni löysi aivan uusia tapoja kuormittaa käyttämättömyyteensä jo lähes kuoleentuneita jalkalihaksiani. Ja minä kun luulin että kävelylenkit tehoais just jalkoihin...

Tsemppareita tarvii jokainen, joskus toisinkin päin, ei painon pudotukseen vaan sen kohottamiseen. Tää nyt taas sivuaa kuitenkin jalkapalloa, vaikka pyhästi lupasin etten tällä kertaa siitä kirjoita, mutta: meidän linnunluinen urheilijanuorukaisemme on vuoden aikana kasvanut pituutta viisi senttiä, mutta paino on pudonnut kilon. Terveydenhoitaja jo vallan huolestui, kehotti syömään välipalaa aina liikunnan yhteydessä. No pakko melkein ollakin evästä mukana heti treeneistä tullessa, kun nälkä on niin karmea. Palloliiton Nuoren urheilijan ravinto-opas kehottaa syömään 5-7 kertaa päivän aikana - tosin tämä ohje on tehty niille, joilla on harkat kaksi kertaa päivässä, aamullakin. Mutta kyllä meilläkin on alettu syödä välipalaa kuuden aikaan ennen iltatreenejä, vaikka päivällinen on jo neljältä syötykin. Ja treenien jälkeen iltapalaa heti autossa yhdeksältä. Ei sitten ehdi muuttua nälkä migreeniksi...

Tosin, tämän teinin kohdalla painon putoamiseen vaikuttaa kyllä myös hillitön ruoasta nirsoilu. Välillä tuntuu ettei sellaista ruokaa olekaan, joka maistuisi - paitsi pitsa. Noo, ensi viikolla onkin teinien herkkuviikot, kun Toivakan koulukeskuksessa vietetään peruskoulun 40-vuotisjuhlia ja ruokalistalla on kouluruokia eri vuosikymmeniltä: makaronivelliä (60-luku), makkarasipattia (70-luku), tillilihaa (80-luku), spagetti-paistosta (90-luku) ja kebabia lohkoperunoilla (2000-luku). Ja kuinka ollakaan, meidän kasiluokkalaisemme ei tykkää kebabistakaan - kelpaiskohan yllättäen joku ruoka tuolta edellisiltä vuosikymmeniltä :-) Itselläni nousi etenkin tuosta tillilihasta elävät muistot mieleen - mitenkä lie Sinulla, rakas lukija?

Perjantaisen repsahdukseni jälkeen jatkan nyt sisukkaasti kadonneen vyötärön metsästystä. Tänä viikonloppuna hölläillään korkeintaan ruisleivän ja rasvattoman maidon kera, sipsit jätetään koskematta! Reipasta kevään odotusta kaikille!

maanantai 1. huhtikuuta 2013

Kesää kohti - fudaten

Nyt on sitten suoritettu se kevään viheliäisin homma - käännetty kellot kesää kohti...

Ainakaan minun elimistöni ei siirry kovin joustavasti uuteen rytmiin, vaan seuraavana iltana kellonkääntöoperaation jälkeen valvottaa varmasti, kun yrittää mennä normi-aikaan (eli siis tuntia entistä aikaisemmin) nukkumaan. Viime yönä uni tuli silmään kahden aikaan yöllä... Ja on muuten tainnut olla pälpätyspullon korkki kiinni vähän liian kauan, kun maaliskuu lipui sormien lävitse kuin huomaamatta ja vain yhden blogin sain ulos puristettua. Sitten sitä huomaa yön unettomina tunteina pohtivansa, mitä blogiinsa tällä kertaa kirjoittaisi ;-)

Tänä pääsiäissunnuntaina ei lekoteltu pitkään sängyssä ja ihmetelty ylös noustessa, onko kello tosiaan jo noin paljon (hups, tunti menetetty), vaan puoli yhdeksältä piti istua jo reippaana auton ratissa matkalla kohti harkkapeliä ja Jyväskylää. Edellis-päivänä oli tehty sama reissu, mutta koska valmentaja ei ollut tyytyväinen poikien pelin tasoon, ottelu sovittiin uusittavaksi seuraavana aamuna, kun kenttäkin oli sopivasti joukkueelle varattuna. Tällä kertaa pojat pelasivat "omia" vastaan, tulevien Haastajien ja Harrastajien (Bluen ja Redsin) valmentajat olivat jakaneet lähes 40-päisen poika-joukon kouluajoilta tutulla "sulle, mulle - kuka ensiks ehtii" -tyylillä kahtia. Kyseessä ei siis ollut mikään lopullinen joukkuejako, pikemminkin tällä kertaa pyrittiin mahdollisimman tasaisiin joukkueisiin. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan pää-valmentajan porukka (jossa Juusokin oli mukana) kärsi 10-3 -rökäletappion. Nyt oli Yari-valmentajan vuoro viettää uneton yö peluutusta miettiessään - parin viikon päästä pitäisi lähteä kahdella joukkueella Turkuun Kultanummiturnaukseen ja pelaaminen oli tämän näköistä... Valkku jo uhkailikin, että jos pelaatte huomennakin näin huonosti, turnaukseen mennään vain yhdellä joukkueella!

Kuinkas ollakaan, aikamoinen kato oli käynyt pelaajien keskuudessa pääsiäisaamuna eikä täysiä joukkueita eli yhtätoista pelaajaa saatu kasaan. No, pelattiin hippasen pienemmällä kentällä ja 9-10 pelaajalla, ilman vaihtopelaajia. Ja pelattiinkin pitkään, kun ei kentälle ollut muuten tunkua - aurinko paistoi ja lämmitti ihanasti koko sen reilun puolitoistatuntisen ajan, jonka me fudisperheet kannustimme poikiamme Vehkalammen tekonurmen reunalla. Pelin alkaessa etsiskelin omaa poikaani tutulta puolustajan paikalta, mutta kas kummaa - valkku olikin laittanut hänet kärkeen, hyökkääjäksi! Mitäs ihmettä Yari? No hän oli kuulemma miettinyt ja miettinyt päänsä puhki, miten poikien pelin saisi toimimaan, ja tullut siihen tulokseen, että kärjessä tarvittiin peliälyä - ja hänen mukaansa meidän vasen pakki (toim. huom.: huumorin maailmassa vasen pakki on vähän samanlainen vitsailun kohde kuin basisti tai blondi) olisi juuri oikea kaveri peliä rakentamaan. Ainakin tämä eka peli hyökkääjänä oli esikoisellemme unelmien täyttymys: hattutemppu, voitettu peli ja suitsutusta valmentajalta jälleen! Taas tuli mieleen, että kannattaa olla tarkkana, mitä toivoo: vaikka fudarimme on aina tykännytkin pelata puolustajana (tärkeintä on, että saa pelata), siis sillä paikalla jossa hän on koko vajaan puolitoistavuotisen fudisuransa pelannut - aina siitä lähtien kun elämänsä ensimmäiset nappikset ja säärisuojat sai -, muistan kuinka hän jossain vaiheessa seurapaikan varmistuttua hiljaa huokasi, että haluaisi olla hyökkääjä... Varo, toiveesi saattaa toteutua!



Ja mitäpä tämä kohta puolitoista vuotta on meille ja ennen kaikkea pojallemme antanut? Aktiiviurheilijan kunto on kohonnut entisestään, omalla luokallaan vuotta vanhempien joukossa Juuso on tainnut olla kuntotestien kärkiporukkaa. Pituutta on tullut vuoden aikana viisi senttiä lisää, mutta paino pudonnut kilon - energiaa on siis toden totta kulunut muuhunkin kuin kasvamiseen! On ollut opittava kestämään pettymyksiä hävittyjen ottelujen tai turnausten jälkeen, mutta toisaalta saanut nauttia menestyksen hetkistä ja oppimisen ilosta. Yhteisöllisyyttä ja kavereita harrastus on tuonut niin pojalle kuin äidillekin, ja äidin kohdalla täytyy taas todeta, että ihminen v o i muuttua: entinen inhokki eli urheilu ja etenkin jalkapallo on alkanut kiinnostaa aina vaan enemmän ja enemmän muutenkin kuin oman pojan ollessa kentällä. On ollut ilo seurata Huuhkajien hienoja otteita viime aikoina, ja voipi olla, että Kuningas Litmanen saa tänä iltana liittyä viime aikoina katsomieni urheiludokumenttien kasvavaan joukkoon - muu perhe sen onkin jo dvd:ltä tsekannut...

tiistai 12. maaliskuuta 2013

Fudiskuskin vapaapäivä

Tällä viikolla me ei jakseta ajaa joka päivä kaupunkiin - tämän illan harkat jätetään väliin.

Muutaman lämmitetyn ulkokentän taas auettua juniorikäyttöön maaliskuun alusta on fudisjunnumme harkkakalenteri näyttänyt toodella täydeltä. Viime viikolla jonkin sortin treenejä oli joka päivä maanantaista lauantaihin, joista yksi harkkapeli kymmenen asteen pakkasessa, ulkokentällä tietenkin ja ilman pipoa (josta asiasta junnu sai myöhemmin palautetta ja äiti aiheen ostosreissuun hankkimaan sellaisen pipon, joka päässä palloa voi puskea). Meidän pojalla oli sentään kaksi paitaa päällä ja trikoot shortsiensa alla, mutta näkyipä kentällä paljassäärisiäkin pelaajia - kyllä kentän laidalla värjöttelevää hirvitti... Sunnuntaiaamuksikin oli sovittu treenipeli puoli kymmeneltä, mutta se sentään peruttiin edellisiltana, kun seuraavalle aamulle ennustettiin -18 astetta - joka sitten meidän kohdalla realisoitui 30 pakkasasteeksi. Kevätaurinko tosin lämmitti iltapäivälämpötilan jo mukavaksi kahdeksaksi pakkas-asteeksi, mutta aamusta tilanne oli vielä arktisen hyytävä.

Himofutaajamme ei jättäisi yhtään peli- tai harjoittelutilannetta vapaaehtoisesti väliin, mutta loppuviikosta tiukka kalenteri ja myöhäiset kotiintulot - parina iltana harkat päättyivät yhdeksältä ja kotona oltiin lähempänä iltakymmentä - alkoivat väkisin vaikuttaa jaksamiseen ja mielialaan niin, että perjantai-iltapäivänä kaksi keskenkasvuista - äiti ja poika - huusi toisilleen jo kurkku suorana eikä treenireissusta selvitty ilman pysähdyksiä ja lopulta jäätävää mykkäkoulua. Ei tainnut tässä perheessä olla taas vaihteeksi kuin yksi aikuinen... Teini-iässähän unen tarve kasvaa, ja jotkin Juuson treenikavereista nukkuvat keskimäärin yksitoista tuntia yössä, joten selväähän tuo ettei vajaan yhdeksän tunnin unilla pitkälle pötkitä, energiaa kun todellakin kuluu ja paljon urheilemiseen, oppimiseen ja tuohon valtavaan kasvamiseen mitä koko ajan huomaamattakin tapahtuu. Viikonloppuna onneksi sai nukkua pidempään, mutta riitapäivän jälkeen jo sovittiin, että seuraavalla viikolla huilataan vähän treeneistä. Eilinen pelinohjaajakoulutus oli "pakollinen", mutta tämä ilta huilattiin ja huomennakin taitaa koulun sählykerho viedä voiton kaupungissa tapahtuvasta budotreenien tyyppisestä oheisharjoittelusta. Ja kun lauantaikin menee reissaamisen merkeissä serkkujen viettäessä synttäreitään Etelä-Suomessa, jää tälle viikolle v a i n neljä fudisiltaa :-)

Joukkue on lähiaikoina muutoksen kourissa, kun Palokan Riennon 99-ikäluokka yhdistyi JJK-junnuihin ja Redseissä on tällä hetkellä poikia pitkälle neljättäkymmentä. Nykyinen haastajajoukkue jaetaan kahteen eritasoiseen joukkueeseen, Rediin ja Bluehen - haastajiin ja harrastajiin. Pojat itse olivat tätä halunneet, samoin valmentajat, ja me vanhemmat annoimme päätösvallan valmentajille, kun meiltä kysyttiin, olisiko parempi koota kaksi samantasoista vai eritasoista joukkuetta, nyt kun tällä pelaajamäärällä joukkuejako on joka tapauksessa väistämätön. On ymmärrettävää, että sekä pojille että valmentajille on motivoivampaa pelata ja valmentaa sellaista joukkuetta, jolla on mahdollisuuksia menestyä, kun ei tarvitse väen vängällä koettaa tehdä tasavahvoja joukkueita, vaan lahjakkaimmat, motivoituneimmat ja sitoutuneimmat pojat pelaavat samassa joukkueessa, muut toisessa. Tämä siis teoriassa - vaikka tosiasia onkin, että karsinta kovenee koko ajan pelaajien iän lisääntyessä, jokainen poika tietysti ajattelee kuuluvansa siihen parempaan puolikkaaseen, ja kun kaikki eivät sinne kuitenkaan mahdu, mitenhän junioripelaajat ottavat harrastajastatuksen vastaan... Sama homma tietysti meidänkin perheessä - Juuso haluaisi ja uskoo pääsevänsä "parempaan porukkaan", mutta mikään ei ole varmaa ennen kuin joukkuejaot on julkistettu. Sitä ennen on vielä monet treenipelit ja testitilanteet edessä...

Hätkähdin muuten jokin aika sitten uutta aarrekarttaa tälle vuodelle tehdessäni, että ensimmäistä kertaa otin siihen omat lapseni kuvina mukaan! Mitähän tämä kertoo heidän äidistään - onko itsekeskeisyys vihdoinkin väistymässä ja se t ä r k e i n astumassa etusijalle? Muutenkaan en tähän uuteen karttaan kirjoittanut tai piirtänyt yhtään mitään itse, vaan joka sanan ja kuvan leikkasin lehdistä (lasteni koulukuvia lukuun ottamatta) - jotenkin tuntui siltä, että tällä tavoin omat energiani eivät niin pääse sotkemaan universumin suunnitelmia... Saapa nähdä mihin suuntaan Maailmankaikkeus minua ja perhettäni tänä vuonna - ja alkavana pelikautena - johdattaakaan ;-)!

sunnuntai 24. helmikuuta 2013

Lomatunnelmissa

Vihdoinkin se on täällä - loma! Parinkin päivän irtiotto arjesta piristää kummasti :-)

Ihan yhtä hyvissä tunnelmissa ei lomamatkaan valmistautuminen kuitenkaan ole koko ajan sujunut. Matkakohteeksemme valitsemani läntinen naapurimaa sai nimittäin yllättäin sisälläni aikaan melkoisen tunnemyrskyn, kun 25 vuoden takaiset tapahtumat - joista en ole juuri kenellekään kertonut enkä tule tässäkään kertomaan - nousivat mieleeni aiheuttaen unettomia öitä, ahdistusta ja lähes pahoinvointia. Miten vaikeaa menneitä onkaan jättää kokonaan taakseen! Tuntuu siltä, että murhan lisäksi on olemassa muitakin asioita jotka eivät vanhene koskaan - ja ennen kaikkea sellaisia, joiden ei olisi koskaan pitänyt tapahtua. Mutta kun kerran tehtyä ei enää saa mitenkään tekemättömäksi, ei sen märehtiminen auta nyt eikä myöhemmin. Yhtenä yönä minun olikin pakko kirjoittaa menneisyyteni paperilapulle, repiä se sitten palasiksi ja heittää palaset uuniin. K a i k k i  p a h a  m e n n y t t ä. Astrokalenterini kertoikin osuvasti: "Tulet oivaltamaan, miten olet vahingoittanut omaa elämääsi antamalla toisten ihmisten ymmärtää sinut heidän haluamallaan tavalla sen sijaan että olisit uskaltanut ilmaista asioista omat aidot mielipiteesi." Kaikkea se Chironin ja Merkuriuksen neliötransiitti teettää.

Mutta se siitä, nyt ollaan kuitenkin lähdössä. Tuntuu siltä, että äidin lisäksi jalkapallo-sankarillemmekin on nyt tauko paikallaan, sen verran täydeltä treenikalenteri näyttää maaliskuusta eteenpäin: ma treenit, ti treenit, to treenit, pe fysiikkatreenit, la treenit. Ja keskiviikkoisin mahdollisesti C14-ikäluokalle "pakollista" pelinohjaajakoulutusta tai oheistreenejä. No sunnuntaillehan mahtuukin sitten vielä sopivasti joku peli, niin kuin tänäkin aamuna kun kello oli kuuden aikaan soimassa, että ehdittiin Hippokselle kahdeksaksi. Himofudarin mielestä ei todellakaan liikaa, äidin mielipide saattaakin sitten pahimpina kiukuttelupäivinä olla toinen. Ja ehtihän se valmentaja tänäänkin jo soittelemaan, onko Juuso torstaina kotona kun saattaisi olla taas harkkapeli tulossa - eli Nimenhuutoa ja sähköpostia lienee syytä seurata reissun päälläkin...

Nyt sitten vain mietitään, miten saadaan kaikki tarvittava mahtumaan yhteen reppuun per nenä. Norwegian sallii nimittäin yhden kappaleen käsimatkatavaraa ja yhden henkilökohtaisen tavaran (esim. pc-laukku tai pieni käsilaukku) ilman että matkatavara pitää kirjata ruumaan ja maksaa siitä erikseen. Ja sitähän en säästäväisenä ihmisenä halua! Toisaalta ei parin päivän reissulla nyt niin kauheasti tavaraa tarvitsekaan, ja metrossa ja bussissa on paljon mukavampi liikuskella pienempien kantamusten kanssa. Repun kokoa on mittailtu, että varmasti hyväksyvät käsimatkatavaraksi eikä paino ylitä kymmentä kiloa. Saapi sitten nähdä miten paljon tavaraa lienee matkassa takaisin tullessa... Mutta nyt lähtiessä tavoitellaan passi ja hammasharja -linjaa.

Löysin muuten kätköistäni vanhan PKbankenin pankkikirjan vuodelta 1988, ajalta jolloin olin Ruotsissa töissä. Olen aikanaan nostanut tilin tyhjäksi Suomen puolella Postipankissa, vain talletuskorko on jäänyt tilille. Nyt ei ole enää PKbankenia (fuusioitunut Nordeaan) eikä Postipankkia (nykyään osa Danske Bankia), mutta löytyisiköhän tilini vielä jostain ja paljonkohan sinne olisi kertynyt korkoa - täytyypä käydä Ruotsin puolella Nordeassa jos aikaa jää... Muuten ovat käyntikohteemme vielä hieman auki, mutta varmaankin täytyy tsekata kaikki kuuluisimmat ja olennaisimmat nähtävyydet kaupungintalosta Vasa-laivaan ja kuninkaanlinnasta Skanseniin, kun kerrankin on maassa ihan turistina. Nyt keskitytään nauttimaan! Esikoisen toiveena olisi päästä reissulla jääkiekko-otteluun, mutta se ei meitä muita taas oikein taida innostaa...

Mutta huomenna siis - hmmm... punavalkoisin siivin kohti kielikylpyä på svenska!

sunnuntai 10. helmikuuta 2013

Ei nimi naista pahenna


On mukavaa kun ihmiset muistavat merkkipäivinä, pienempinäkin. 
Niin kuin nyt tänä nimipäivänänikin: anopilta ja apelta tuli kortti hyvissä ajoin jo viikolla, kummitäti laittoi tänään sähköpostia, isä soitti, veli laittoi tekstarin - ja kun avasin Sharewoodin (johon muuten olen täysin hurahtanut ja koukuttunut), siellä odotti läjä-päin onnitteluja ja arpalahjoja. Mukavia yllätyksiä ja päivän piristyksiä!

Tämä nimpparisankari ei voinut aamulla jäädä loikoilemaan, sillä edessä oli harjoitus-peli Kompaa (Komeetat / PaRi -yhdistelmäjoukkue) vastaan Hipposhallilla, ja lähtö kohti pelipaikkaa tapahtui jo ennen puolta kahdeksaa, koska ennen peliä piti ehtiä lämmitellä kunnolla, käydä lenkillä ja muuta asiaankuuluvaa. Itse peli alkoi puoli kymmeneltä, joten sitä ennen ehdittiin hyvin kahvitella ja päivittää kuulumiset Zhongien kanssa Alakulmassa. Ja jeee - nimpparilahjaksi tuli voitto kotiin, 3-1 meidän joukkueen hyväksi. En kylläkään itse ollut kentällä vaan 14-v. poikani ;) Vaikka emme perheessämme ole nimipäiviä kovin suurin menoin juhlineetkaan, ostin kuitenkin valmiin torttupohjan liikennemyymälästä harkkapelistä palaillessamme. Siihen sitten kermavaahtoa ja pakastemansikoita päälle niin johan kelpas! 

Olen aina tykännyt nimestäni, vaikka ollessani lapsi ja nuori se ei ollut ollenkaan muodikas nimi niin kuin sitten vähän myöhemmin, vaan sitä pidettiin vanhanaikaisena. Tuolloin 1970- ja 1980-luvuilla olin koulumme ainoa Elina, sen sijaan esim. Sareja, Satuja ja Päivejä oli useita... Muistan myös tuolta ajalta, kuinka erästä Mari-nimistä tyttöä kiusattiin, kun pojat saivat selville että hänen oikea nimensä oli Iida-Maria - Iidaa pidettiin vanhojen mummojen nimenä. Ja myöhemmin Iidasta tuli yksi pikkutyttöjen suosikkinimistä - niin ne nimiasiatkin kulkee aaltoliikkeenä... Tuntuu siltä, että nyky-lasten suosituimmat nimet ovat juuri niitä hilmoja, almoja, väinöjä ja juhoja, joita 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa oli vain ja ainoastaan vanhoilla ihmisillä. Oman tyttäreni nimi on ollut almanakassa vasta muutaman vuoden eli ei aivan yleisimpiä nimiä sekään.

Vaikka leipomisesta tykkäänkin ja esim. täytekakkujen leipominen sujuu melko lailla rutiinilla - lapsuudenkodistani on jäänyt selkäytimeen ajatus, ettei juhla ole juhla ilman täytekakkua -, olemme perhe-elämämme kaaressa tulleet siihen pisteeseen, että seuraava sukupolvikin alkaa pikkuhiljaa astua remmiin. Runeberginpäivänä esimerkiksi sattui sellainen mukava yllätys, että 
esikoisemme toi kotsantunnilta tuomisinaan runebergintorttuja, tosin ilman hilloa ja tomusokerikoristelua. Olisivat kuulemma menneet matkalla pilalle... Poika tykästyi kotitalouteen - köksään niinkuin minun kouluaikoinani sanottiin - seiskaluokalla ja otti sen yhdeksi valinnaisaineistaan. 
 Mikä on mielestäni mahtava juttu, sillä tämän oppiaineen osaamista kaikki tarvitsevat ennemmin tai myöhemmin. Jos nämä arkielämän perustaidot jäävät oppimatta, syntyy niitä uusavuttomia nuoria ja myöhemmin aikuisia, joista on paljon puhuttu. Viime vuonna seiskaluokkalaisemme neuvoi minua intoa puhkuen, miten pyykkiä pitää o i k e a s t i pestä. Minä kun käytänkin vain yhtä ja samaa pesuainetta kaikkeen pyykkiin väristä välittämättä...
Niin, siihen alkuperäiseen aiheeseen palatakseni: vaikka tässä nyt taas erittäin hyvin tiedostankin, kuinka mukavaa on, kun ystävät, sukulaiset ja kylänmiehet muistavat merkki- ja juhlapäivinä, olen itse aikas huono tuossa lajissa, usein tuppaavat korttien lähettämiset ja muut muistamiset unohtumaan tai jäämään viime tippaan. Eli tässä nyt virallisesti ihan kaikille yhdessä ja erikseen jo hyvissä ajoin etukäteen: Hyvää ystävänpäivää 14.2.2013! Muistetaan toisiamme - jos vain suinkin muistetaan!