Gadgetissa oli virhe

maanantai 29. lokakuuta 2012

Kiinteistö-Kaisan jalanjäljissä

Blogini nimen jälkiosa  sai uuden merkityksen, kun aloitin työt asunto-neuvottelijana Suomen LKV Kiinteistöt Oy:ssä.


Pari viikkoa olen nyt ihmetellyt tätä asuntoneuvottelijan (kiinteistövälittäjä-titteliä saa käyttää vain LKV-tutkinnon suorittanut henkilö) arkea, istunut koulutuksissa, kuunnellut korvat höröllä palavereita vielä hieman sivusta, mutta ennen kaikkea ryhtynyt tuumasta toimeen, työn kautta oppien. Tulin taloon "parhaalla mahdollisella" tavalla, toimeksiannon kanssa - kaverin asunnon myynnillä ja esittelyllä oli helpointa aloittaa. Nyt toimeksiantoja on hankittuna kolme ja tälle viikolle sovittuna vielä kolmen omakotitalon ja yhden ravintolan arviointikäynnit, viimeksi mainittu tosin vielä vanhemman kollegan kanssa. Kaupat ovat vielä antaneet odottaa itseään; onneksi useimmissa esittelyissä on sentään käynyt ainakin yksi ihminen...

Mitään shamppanjan hörppimistä miljoonakauppojen jälkeen á la Kiinteistö-Kaisa ei ole ollut havaittavissa. Tässä hommassa ei leipä lähde helpolla, sen olen jo saanut huomata. Aktiivinen pitää olla, soitella itsemyyjille, pitää silmällä lehti- ja netti-ilmoituksia, kauppojen ilmoitustauluja... Myytävä tai arvioitava kohde ei välttämättä sijaitse naapurissa eikä kilometrejä lasketa, saati että niistä jotain maksettaisiin. Tälläkin viikolla ajelen parina päivänä noin 70 km suuntaansa, ylihuomenna Konnevedelle ja lauantaina Uuraisille. Lauantain reissun yhdistän tosin pojan fudis-kuskaukseen, mitä olen harrastanut muutenkin ja aion harrastaa jatkossakin bensakulujen jonkin sorttisessa kurissa pitämiseksi. Esittelyjä järjestän mahdollisuuksien mukaan junnun harkkojen aikana - viime sunnuntain esittely-aikataulukin rytmittyi luontevasti sen mukaan, milloin futarin piti olla Killerillä. Noh, kiire tuli kuitenkin, kun pojat eivät malttaneet lopettaa pelaamista ajallaan ja oli jo hoppu ehtiä esittelemään seuraavaa kohdetta  ja esitteet vielä tulostamatta... Kuopuskin tahtoi reissuun mukaan, kuinkas muutenkaan, eli ei kun aamupäivästä aukenevaan lähikauppaan evästä ostamaan ennen ensimmäistä esittelyä ja tyttö notkumaan toimiston iihanan kaakaoautomaatin ääreen (no saa siitä kahviakin)  :-)

Aika näyttää, kuinka homma lähtee sujumaan ja kuinka löydän paikkani tässä tällä hetkellä noin kymmenen hengen hiekkalaatikossa - siitä onkin aikaa kun olen viimeksi ollut osa näinkin isoa työyhteisöä. Toistaiseksi toivo ja epätoivo vaihtelevat, mutta ihmeesti tämä homma tuntuu koukuttavan, vaikkei vielä senttiäkään ole tästä puhtaasti myyntiin perustuvasta, provikkapalkkaisesta työstä ansaittuna. Tällaiselle yltiö-sosiaaliselle räpätädille on vain erittäin palkitsevaa kohdata ihmisiä ihan kasvoista kasvoihin tehtyään niin pitkään kauppaa lähes yksinomaan sähköpostin ja skypen välityksellä. Toki tässäkin työssä puhelinta ja sähköpostia tarvitaan, mutta jo ennen toimeksiantosopimuksen allekirjoittamista, saati itse kaupantekoa, on tavattu jo monen monta ihmistä, ainakin useimmiten.

Mukavalta tuntuu myös tietty suomalaiskansallinen jämptiys slaavilaisen, ehkä hieman "joustavamman" (hyvässä ja pahassa) toimintakulttuurin jälkeen: vaikka tämä työ toisaalta mahdollistaa melko pitkälle aikataulujen ym. suunnittelussa yrittäjämäisen vapauden, johon jo ehdin tottua yrittäjänä toimiessani, toisaalta viikko soljuu tiettyjen ennalta sovittujen raamien puitteissa. On maanantaipalaverit, keskiviikkoiset lehti-ilmoituksen dead-linet, perjantaipostit ja sunnuntaiesittelyt. No, ainakin on alati levoton ja uutta halajava mieleni saanut taas rutkasti ravintoa yrittäessään sisäistää kiinteistö-kaupan ja maakaaren mitä moninaisimpia kiemuroita. Huh-huijaa, ehkä ne joskus vielä oppii tuntemaan kuin omat taskunsa - hups, täälläkös ne kadonneet avaimet olivatkin... ;-)

tiistai 9. lokakuuta 2012

Unta vai totta?

Unet kertovat tulevasta, opastavat elämässä eteenpäin, varoittelevatkin - jos niitä vain osaa tulkita oikein...

Itse olen unien tulkinnassa tosi alkutaipaleella, vaikka periaatteessa aihe on minua aina kiinnostanutkin, muun "huuhaan" ohessa. Viime aikoina olen pyrkinyt kiinnittämään unieni symboleihin tavallistakin enemmän huomiota, ja ihmeesti arkkityyppiset selitykset ovat käyneet toteen omassa elämässäni, vaikken olisi uskonut. Tosin joidenkin viestien toteutumiseen en vielä uskalla täysin uskoa, mutta silti - kuten yleensäkin - yritettyäni aikani harkita tyynen viileästi ja järkevästi, hyppään kuitenkin intuition matkaan ja annan sen viedä. Parin viime viikon aikana olen uneksinut lumesta, vauvasta, äidistäni, lastenvaunuista, kissanpennusta ja hirmuisesta määrästä p***aa, muiden muassa. Itse kukin voi surffailla netissä tai selailla uni-kirjoista tavanomaisimpia selityksiä edellä mainituille...

On se kumma ettei ihminen voi vaan olla kaikessa rauhassa, odottaa mitä tuleman pitää vai tuleeko mitään. Aina pitää säntäillä johonkin suuntaan. Tietyn runsas-ulosteisen unen nähtyäni ja seuraavana päivänä rekryilmoituksen luettuani maltoin lähes viikon nautiskella kaikessa rauhassa kuulaista syyspäivistä metsässä ja aamulenkeistä rakkaan kanssa ennen kuin lähetin sähköpostia ja cv:n tiettyyn osoitteeseen. Eilen sitten soi puhelin ja tänään olin työhaastattelussa. Huomenna selviää miten kävi...

Tyttäreni muotoili ihmetyksensä sanoiksi päivällispöydässä omintakeisella tyylillään: Miksi sää äiti koko ajan vaihdat työpaikkaa - ensin TT, sitten suomisaari, sitten narinameda, sitten... Ei kai sentään koko ajan?!?! Olenhan tässä välillä käynyt opiskelemassakin, ja juuri nyt olen "työpaikkojen välissä" - pienosakkuus start up -yrityksessä ei vielä merkitse leipäpuuta, ainakaan tässä vaiheessa. Jo siinä vaiheessa, kun piirsin aarrekarttaani alkuvuodesta nuolen Finostrovista eteenpäin kohti sateenkaaren päässä siintävää aarrearkkua, tulin lausuneeksi universumille toiveen ja pyrkimyksen siitä, ettei ko. yritys kuitenkaan olisi minulle aivan eläkevirka. Tai kuten Susan Sarandonin esittämä elämäntaitoguru Joy totesi lemppari-sarjassani Viimeistä päivää: älä pyydä maailmankaikkeudelta mitä haluat - vaadi sitä!

Ja noihin unijuttuihin viitaten ei liene vaikea arvata, mikä onkaan toinen lemppari-sarjoistani: no tietty Nelosella pyörivä, sympaattisen Patricia Arquetten tähdittämä Näkijä. Ihan niin värikkäitä unia kuin hän en sentään itse näe, onneksi. Nukkumaan menen kuitenkin aina mielelläni - jännityksellä ja mielenkiinnolla seuraavan yön viestejä ja tarinoita, johdatustakin odottaen...

tiistai 2. lokakuuta 2012

Metsäterapiaa ja murkkuasennetta

Kun perheen nuorison murkkuasenne repii hermoja tai mietintämyssy alkaa kiristää päätä migreeniä hipoen, mää lähen mehtään.




No en mää oikeestaan noin puhu, metsään mää meen edelleenkin. Etelä-Savon ja Keski-Suomen rajamailla syntyneet lapsemme sen sijaan käyttävät puheenparressaan luontevasti tuota itäsuomalaista mehtä-versiota :-) Mustikkakaudesta myöhästyneenä (onneksi parempi puoliskoni ehti tuolloin mehtään hyvinkin ahkerasti) olen ottanut nyt vahinkoa takaisin puolukoiden parissa - nyt kun vihdoinkin on aikaa! 

Tää downshiftaus on maistunut niin hyvälle, että kovin usein en ole mietintämyssyä edes päähäni vetänyt, mutta toki taka-alalla raksuttavat koko ajan erilaiset tulevaisuuden vaihtoehdot - seuratako rauhassa tilanteen kehittymistä start up -yrityksessä, jossa olen mukana pienosakkaana, vai hakeutuako töihin kenties ihan toiselle alalle? Päätöksentekooni vaikuttaa tässä vaiheessa ennen kaikkea te-toimisto, joka ainakin netistä bongaamani perusteella suhtautuu usein hyvin nihkeästi yrittäjyydestä työttömiksi siirtyviin. Kaikki mahdolliset asiakirjat ja selitykset koitin päivärahahakemukseeni liittää, jotta päättävät elimet ymmärtäisivät tuotannollis-taloudellisten syiden vaatineen yrittäjyydestä luopumista suurista kausivaihteluista kärsivällä alallamme eikä neljän kuukauden karenssia kohdalleni iskeytyisi. Lopulta sain osakkeenikin myytyä entiselle yhtiökumppanilleni pienellä voitolla ja näin katkaistua yrittäjän määritelmän kannalta viimeisen oleellisen linkin. Vielä en ole päätöstä saanut eli hullua pidetään edelleen jännityksessä...

Niinä hetkinä, kun pipo ei muuten ole turhan kireällä, kiristelee hermojani usein etenkin rakas yläkouluikäisemme. Tänään oltiin Piirihaavi-tapahtumassa Jyskässä, neljä poikaa sai kutsun meidän Redseistämme, ja kentän laidalla JJK-99 -edustusjoukkueen päävalmentaja kävi kutsumassa poikamme huomenna alkaviin try-outeihin. Kehitystä on kuulemma taas kovasti tapahtunut sitten viime kevään, jolloin hän viimeksi oli edareissa "kokeella", ja asenne on kuulemma hänellä kymmenen pisteen arvoinen. Kun asenne on kohdillaan, kaikki muu tulee perässä, valkku totesi. Autossa kotiin päin ajellessamme ilmoitin jälkikasvulleni, että saisi se asenne pikkuhiljaa alkaa näkyä kotonakin - vasta eilen nimittäin kotona juttelimme siitä (ja tää jutteleminen tapahtui vasta huutamisen ja riitelyn jälkeen *punastuen myöntää*), kannattaako ensimmäinen vastaus olla aina ei. "Tänään onkin J:n tiskivuoro - No en varmana tiskaa". "No sit haravoit - Enkä..." Saattaapi tuolla asenteella vanhempien into osallistua jalkapallo-harrastukseen myös hieman laimeta...

Hmmm... mikäli juniori nousee kilpajoukkueeseen, harjoitusten ja turnausten määrä vain kasvaa. Kun nykyään on kolmet treenit viikossa plus pelit ym. ylimääräiset jutut päälle, edareissa harkkoja on neljät per viikko. Kun tähän lisätään vielä siskon neljähoo, soittotunnit ja käsityö- ja tuunailuharrastuksen vaatimat shoppailut ym. herää kysymys: missä välissä ja kuinka paljon sitä ehtis vielä töitäkin tehdä kaikelta tältä kuskaukselta ja varustehuollolta?!?! Ja kun nykyiseltäkin valmentajalta tuli juuri ukaasi, että kentällä pitää jatkossa olla jo 35 min. ennen treenien alkua, eli ei enää viime tipan lähtöjä kiitos! No ei sit kai muuta kuin Supermarjona kentän laidalle tietsikan kanssa - vai pitäisköhän vaan kuitenkin laittaa taas sitä veikkauskuponkia vetämään ;-)