Gadgetissa oli virhe

lauantai 19. toukokuuta 2012

Bloggaaminen koukuttaa

Kutsuin eräänä päivänä bloggari Pinkkiä koukuttavaksi kirjoittajaksi kommentoidessani hänen blogiaan, ja sitä hän kyllä onkin. Vähintään yhtä koukuttavaa kuin Keinosiementäjän lukeminen on oman blogin rustaaminen.

Seuraan säännöllisesti oikeastaan vain kahta blogia: edellä mainittua Keino-siementäjää sekä Internet-markkinointimatkailua; jälkimmäistä pitkälti ammatillisista syistä, ensin mainittua ihan vaan koska jostain syystä tykkään siitä enemmän kuin muista blogeista. Toki eksyn usein satunnaisesti muihinkin blogeihin milloin mitäkin etsiessäni, mutta mikään muu blogi ei ole saanut minua samalla tavalla koukuttumaan kuin nämä kaksi.

Omaa blogia olen pitänyt reilun vuoden, ja koukuttavaa se on tämä kirjoittaminenkin - usein sitä miettii vaikka pingistä pojan kanssa pelatessaan, mitä seuraavaksi kirjoittaisi blogiinsa, tai imuroidessaan tsemppaa itseään: Kun olet siivonnut, saat blogata :-). Ehkä mietin liikaakin, kuka tekstejäni lukee: äiti (kysyi viimeksi puhelimessa jutellessamme, mitä työkaverini äidille kuuluu - en ollut asiasta hänelle puhunut, mutta hän oli lukenut tsunamipostaukseni), sukulaiset joille olen jakanut linkin, entiset koulukaverit, nykyiset yhteistyökumppanit, ystävät ja kylänmiehet, jotka klikkaavat linkkiä Facebookissa. Liikaa en halua paljastaa itsestäni enkä etenkään lähipiiristäni; se ei olisi heille oikein eikä reilua. Kuitenkin - saisinko enemmän seuraajia jos päästäisin lukijat enemmän iholle...?

Netissä surffatessa törmää välillä outoihin, jopa karmiviinkin juttuihin. Tää on varmaan kaikille muille jo ihan vanha juttu, mutta mulle uusi ja nostatti jotenkin ihokarvat pystyyn: Olen googlannut esim. ruokareseptejä sieltä sun täältä, viimeksi tsekkasin lihapullareseptin Perhekerhosta. Aattelin sitten että laitan samantien halutaan ostaa -ilmoituksen polkupyörästä Kirpputorille, kun esikoiselle pitäisi löytää kohtuuhintainen, hyväkuntoinen, käytetty polkupyörä. Ilmoitus ei vaan mennyt perille vaan herjasi errorista, ja tarkemmin katsoessani huomasin viimeisten ilmoitusten olevan vuodelta 2009. Tämäpä outoa, kiva lämminhenkinen sivusto jolla meidänkin lapset ovat käyneet pieninä pelailemassa "kun siellä on se kiva oranssi koirakin". Mikseivät ihmiset kirjoita enää tänne? 

Tässä kohtaa on pakko tunnustaa olleeni täysin uutispimennossa, kun en ollut kuullut tästä asiayhteydestä, ja shokki oli melkoinen, kun avasin sivuston etusivun: iik, Anneli Auerhan se siinä, lehtien palstoilta hyvinkin tuttu!!! Ja sivuilta löytyy perheen lomakuvia ym., mukana murhattu mies - miksi ihmeessä näitä ei ole poistettu tai sivustoa suljettu? Taas mureni yksi kaunis illuusio tämän kaunosielun maailmasta. Huoh.

sunnuntai 13. toukokuuta 2012

Äitiys on haastava laji

Äitienpäivän kunniaksi täytyy toki postata aiheesta - hyvää äitienpäivää kaikille asianosaisille!


Viime syksynä istutin kukkasipuleita, nyt en kuolemaksenikaan muista mitä ne olivat... tunnistaakohan joku..?!?!

Minulla on äitiydestä reilun 13 vuoden kokemus; siitä lähes seitsemän vuotta kotiäitinä. Tästä huolimatta en voi todellakaan pitää itseäni äitiyden asiantuntijana, eikä kai tältä alalta koskaan valmistukaan, vai liekö jossain aikuisopistossa tai amk:ssa mahdollisuutta suorittaa edes perus- saati jatkotutkintoa vanhemmuudesta? Pron hommaa tämä kuitenkin on kaikkine haasteineen, ja hattua nostan sankariäideille, jotka ovat antautuneet tälle elämäntehtävälle useamman kuin kahden lapsen osalta - koska oma kärsivällisyyteni muistuttaa enemmän jonkin muun eläimen kuin lehmän hermoja (ehkä jotain raivokkaan pit bullin ja sätkyjäniksen väliltä), itselleni on kaksi kappaletta pirullisia enkeleitä ollut riittävä määrä.

En voi sanoa etten päivääkään vaihtaisi pois. Ensimmäiset esikoisemme syntymän jälkeiset kuukaudet elin kuin sumussa, olinko väsynyt, masentunut vai vain täysin pihalla, en tiedä. Perheenäidiksi kasvaminen ei tapahtunut ilman kipua, liian monta asiaa tuli opittua kantapään kautta, mutta jotain opin kuitenkin. Kaikesta huolimatta ainakin toistaiseksi vaikuttaa kuitenkin siltä, että lapsistamme on kasvamassa melko täysipäisiä yhteiskunnan jäseniä. Ja vaikka murkkuikäiset nuoret tuntuvat raastavan äitinsä hermojen rippeistä viimeisetkin välillä riekaleiksi, ilon- ja ylpeydentunteet yhteisistä puuhailuista, lasten onnistumisista ja taitojen kehittymisestä vaikkapa jalkapallossa tai pianonsoitossa korvaavat kaiken moninkertaisesti.

Tänään sydämeni täyttää ennen kaikkea kiitollisuus siitä, että lapsemme o v a t. Siis olemassa. Niin moni toivoo ja yrittää saada jälkeläisen siinä onnistumatta; niin moni joutuu luopumaan lapsestaan aivan liian varhain. Lähipiirissämme on tälläkin hetkellä rakas pikku tyttö, joka taistelee hengestään vaikean sairauden kourissa - ja minä kun olen vinkunut ja voihkinut jostain allergioista ja mahataudeista. Ei sillä, nuorimmaisemme kohdalla oli kyllä hengenlähtökin lähellä kolmevuotiaana, kun sairaalakeikkoja oli useampikin ja ahtauttavat keuhkoputkentulehdukset saivat pikku potilaan hengityksen lähes salpautumaan - onneksi oli hoitaja ja adrenaliinipiikki lähellä...

Äidiksi ei tulla, äidiksi kasvetaan - tämän sanonnan olen elänyt todeksi omaksi elämässäni. Lapset kasvattavat äitiään varmaan yhtä paljon kuin äidit lapsiaan. Ja ilman ihania isiä perhe-elämä ja kasvattaminen olisi paljon vaikeampaa - taas yksi syy kiitollisuuteen... Kun oma lyhyt pinnani pettää ja huudan kilpaa murkun kanssa sen sijaan että olisin Aikuinen, mies ottaa ohjat käsiinsä. Tai päinvastoin - eihän ne isätkään ole täydellisiä ;-)

"Vuosien kokemuksesta" huolimatta olo on edelleenkin vähän samanlainen kuin amatööripuutarhurilla (lue allekirjoittaneella), joka istuttaa syksyllä kukkasipuleita maahan tietämättä yhtään, minkänäköisiä kukkia niistä keväällä kohoaa ja kohoaako yhtään mitään. Ei voi tietää, onko lopulta ollenkaan onnistunut kasvatustehtävässään, tuleeko nuorista vahvoja mutta empaattisia, löytävätkö he oman paikkansa maailmassa. Lopulta voi vain toivoa.

perjantai 4. toukokuuta 2012

Jääkiekkoleski ja jalkapalloäiti

Nyt ne taas alkaa - jääkiekon MM-kisat, lajiin vihkiytymättömän piinaviikot.


Aiemminkin elämässäni olen ajautunut ihmissuhteisiin urheiluhullujen kanssa - no, jääkiekon kohdalla heitä on Suomessa ehkä aika vaikeakin välttää. Ja voi sitä kiukuttelun ja mökötyksen määrää, kun poikaystävä tai avopuoliso on halunnut käyttää keväästään pari viikkoa - mieluummin siis kuin yhteisiin juttuihin minun kanssani! - sen seuraamiseen, kun isot miehet luistelee kaukalossa kiekon perässä. Siinä on kuulkaa suhde jos toinenkin ollut koetuksella.


Nykyään eivät avioliiton auvoiseen satamaan purjehtinutta purttani moiset myrskyt enää heiluttele, olenhan opetellut pois läheisriippuvuuden kahleista ja elämään ja antamaan toistenkin elää, kukin haluamallaan tavalla. Siitä huolimatta seuraavat pari viikkoa samastun kieltämättä jossakin määrin edelleen leskiksi jääneisiin naisparkoihin - kukahan senkin keksi että MM-kisojen finaali pitää aina olla just äitienpäivänä! (tosin ei ilmeisesti kuitenkaan tänä vuonna...) 


Silläkin uhalla, että otsaani lyödään isänmaanpetturin leima, minun on pakko myöntää, että en millään jaksa innostua kovinkaan paljoa tästä marginaalilajista, niin kansallislajiksi kuin se Suomessa luetaankin. Harrastuksena ja mielenkiinnon kohteena sen ymmärrän (niin kauan kuin nyrkkitappelut ja muut täysin turhat ja ikävät lieveilmiöt pysyvät hommasta poissa) ja tietyllä tasolla olen tavallaan toki minäkin otettu ja iloinen siitä, kun Suomi voittaa lajin maailmanmestaruuden tai JYP Suomen mestaruuden, mutta en vaan millään jaksa ihan vaan istua katsomaan tai kuuntelemaan otteluita, en edes Mertarannan selostaessa - tai Timo Lievemaan Radio Jyväskylässä :-). Ja siitä MM-kisojen jälkeisestä kännisestä örvellyksestä voisi tietysti pitää pitkänkin puheen, mutta se siitä.


Ei sillä, että jaksaisin seurata jalkapallo-otteluitakaan TV:stä tai radiosta, en Veikkausliigaa enkä Mestareiden. Yksi asia on kuitenkin muuttunut jalkapallo-harrastuksen vallattua leijonanosan perheemme vapaa-ajasta muutenkin kuin penkki-urheilun tasolla: kun JJK-99 Redsin pelaaja numero 41 on kentällä, eräs samaa sukua oleva nainen hyppii ja hihkuu hulluna kentän laidalla - että osaakin muuten olla jännää!!! 


Jännät paikat on tällä hetkellä harrastuksen suhteen muutenkin, kun tähtipakkimme on parhaillaan koeajalla pääsystä ikäluokkansa edustusjoukkueeseen. Ja jos kutsu kävisi haastajista "edareihin", kentän laidalla riittäisi entistä enemmän jännitettävää ja vanhemmilla entistä enemmän harjoituksiin kuskaamista (edareilla treenit 4 kertaa viikossa)... Eikä taida olla äiti ainoa jota vähän jännittää, niin on tiukat ja miettivät ilmeet olleet itse pelaajallakin uusien ja outojen mahdollisten tulevien pelikaverien kanssa treenaamaan ajeltaessa. Onneksi se hymy on kuitenkin taas ulottunut korviin harkkojen jälkeen - se pelaaminen kun vaan on kivointa mitä pikkumies voi tietää!


 Tätä kirjoittaessani eletään perjantaita 4.5.2012 ja Suomen ottelu Valko-Venäjää vastaan on parhaillaan käynnissä. Meillä sitä tietenkin seurataan Avalta, osa perheestä intensiivisemmin, osa enemmänkin bloggaamiseen, Facebookiin tai Roope Ankan elämään ja tekoihin keskittyen ("mä vähän luen tässä samalla kun välillä tossa on vähän tylsiä kohtia" totesi tytär, ei kuitenkaan myöntänyt ettei peli juuri kiinnosta ettei olisi tarvinnut lähteä nukkumaan). Mutta kisamättöjen vajentamiseen osallistuu takuuvarmasti koko perhe :-)!!