Gadgetissa oli virhe

perjantai 20. tammikuuta 2012

Minä, fudismude

Perheessämme on alettu harrastaa lajia, joka vaatii paljon sekä harrastajalta itseltään että hänen vanhemmiltaan - minusta on tullut fudismude!



En ole koskaan ollut mikään urheiluhullu, pikemminkin päinvastoin - poikkeuksena ehkä lukion alkuaika kultaisella 1980-luvulla, jolloin aerojumppasin Anne Pohtamon tahtiin koko kesän uskollisesti joka ikinen päivä - c-kasetilta soivat päivän kuumimmat hitit Annen aerobic-ohjeita rytmittäen, ja neonvärit vain silmissä hehkuivat kun teinityttö metsästi kadonnutta kuntoaan vanhempiensa makuuhuoneessa. Kun suunnattomista ponnisteluistani huolimatta liikuntanumeroni riekkui edelleenkin kutosessa - olin vakuuttunut siitä, että jumppamaikka vihasi minua -, päätin jättää koko touhun ja pysytellä lopun elämääni urheilun vieroksujana, ellen jopa vihaajana. 

Sattuipa sitten kuitenkin niin, että myöhemmin kohtaamani elämäni mies oli ja on kovastikin innostunut urheilusta, ja syystä tai toisesta rakkautemme ensihedelmä eli esikoisemme putosi kauas äitinsä puusta, vaan ei isänsä. Jo ihan pikkuvauvana, kun arvailimme puolileikillämme pojan tulevaa ammattia, mieheni tokaisi pojasta tulevan jalkapalloilijan - "no ei varmana vaan muusikko", intin minä vastaan omien ihanteideni mukaisesti. Noh, tämä kaveri on potkinut koko varhaislapsuutensa palloa pihallamme päivät pitkät, samoin koulussa välitunneilla kavereiden kanssa, ja onpa saanut äitinsäkin mukaan siihen touhuun aina aika ajoin - eli kukapa sitten osuikaan "ennustuksessaan" oikeaan...

Olenhan toki ollut aiemminkin ajankohdasta riippuen milloin partioäiti, milloin karate- tai pesisäiti, ja edelleenkin meillä harrastetaan myös pianonsoittoa ja 4H:ta ja pyydetään kyyditsemään milloin jäille, milloin sählyyn tai Star Warsiin (jonkin sortin liikuntaa sekin..). Nämä edellä mainitut ovat kuitenkin olleet nykyiseen verrattuna "kevyitä" harrastuksia, keskimäärin kerran tai kaksi kertaa viikossa kyyditystä vaativia. Karatea lukuunottamatta harrastuspaikatkin ovat sijainneet kohtuullisen ajomatkan päässä: futista ja jääkiekkoa on tähän asti pelattu omalla kyläkoululla 9 km:n päässä (se on täällä maalla vielä lyhyt ajomatka), pesiskoulua käyty ja pianotunteja otettu Lievestuoreella naapurikunnan puolella, ja muuten käyty harrastamassa milloin mitäkin lähinnä Toivakan kirkonkylällä. Usein on myös kyydeissä vuoroteltu muiden vanhempien kanssa, kun vaikkapa partiolaisia on ollut samaan vartioon menossa kylältä useampi kuin yksi.

Meidän jalkapalloentusiastimme vaatimukset päästä pelaamaan o i k e a a n seuraan saavuttivat loppusyksystä sen verran megalomaaniset mittasuhteet, ettemme me vanhemmat kyenneet niitä enää sivuuttamaan - ei kelvannut seuraksi Toivakan Rivakka tai Leivonmäen Pyry, ei edes Vihtavuoren Pamaus, vaan piti päästä mukaan maakunnan lippulaivaan JJK:hon. Ja kun JJK-99 Reds etsi sopivasti uusia pelaajia riveihinsä, pienen harkinnan jälkeen päätimme lähteä leikkiin mukaan. Koeajan jälkeen Juuso hyväksyttiin seuran täysivaltaiseksi jäseneksi, ja nyt tässä sitten ajellaan Jyväskylän ja Toivakan väliä kolme kertaa viikossa treeneihin. Eikä matkustelu siihen jää; edessä on monen monta turnausta ja peliä milloin missäkin päin Suomea ja jopa maan rajojen ulkopuolella - pääsiäisenä pojat lähtevät pelaamaan Tarto Cupiin Viroon!

Entäs sitten ne kustannukset? Kuukausimaksujen lisäksi on mennyt rahaa peliasuihin ja muihin varusteisiin, Viron-matka passin hankkimisineen ym. vie oman osansa, eikä se bensakaan nyt ihan ilmaista ole... Onneksi nyt yrittäjänä pystyn usein tekemään kotonakin töitä ja lähtemään vasta illaksi kaupunkiin enkä ole sidottu jonkun muun määrittelemiin työaikoihin. Ja onneksi meitä on kaksi kuskaamassa - koko perheen yhteispeliä tämä vaatii. Ja heh, kun esikoisen harrastusmäärä lisääntyi, pikkusiskokin vaati saada uuden harrastuksen - mitäpä muuta se taas tarkoittikaan kuin lisää kyyditsemistä vanhemmille. Kyllä maalla on mukavaa... 

Kummasti vaan harjoituspelienkin seuraaminen tempaa mukaansa ja sitä alkaa tosissaan elää mukana nuorten riemussa ja innostuksessa ja olla osa JJK-perhettä. Valmentajan ylistävät ja kannustavat kommentit lämmittävät ja antavat uskoa siihen, että vaikka aikaa ja rahaa palaakin, ratkaisu oli oikea nyt kun elämäntilannekin siihen antaa mahdollisuuden. Melkein voin jo laulaa Eppu Normaalin sanoin: Must´ on tullu urheiluhullu... ;-)