Gadgetissa oli virhe

lauantai 29. joulukuuta 2012

Isoja asioita - ja isompia

Hukkasin avaimeni jouluhässäkässä. Katastrofin ainekset olivat käsillä.

Perjantaina 22.12. iltakahdeksan aikaan huomasin hukanneeni avaimeni. Mutta milloin ja missä, en ollut tarvinnut niitä muutamaan päivään enkä siksi havainnut katoamista. Paniikki iski  - kyse ei ollut "omista" avaimistani, nyt tulisi huutia. Mitä jos ne ovat pudonneet hankeen, kuka ne löytäisi? Poliisin löytötavaratoimisto olisi auki seuraavan kerran varmaankin vasta joulun jälkeen, eikä minulla ollut millään aikaa eikä voimia lähteä tekemään kierrosta kaikissa liikkeissä, joissa olin jouluostoksilla parin viime päivän aikana hypännyt. Niin, ja olinhan käynyt ystävienkin luona - ja Seinäjoella asti työn puitteissa, mitäs jos ne olivat jääneet johonkin sinne?

Joulumieli oli tyystin hukkua avainten mukana, kun mietin kauhuskenaarioita siitä, kuinka koko ison kerrostalon lukot pitäisi vaihtaa minun huolimattomuuteni takia. Pilalla, kaikki on pilalla, itkin kuten suuren draamakuningattaren tapana on. Ei löytynyt autosta, ei ystävättären kotoa, ei omalta pihalta. Olen muutenkin tuupertua hillittömän itse kehittämäni joulustressin alle joka ikinen vuosi, ja tämä korsi tuntui nyt katkaisevan kamelin selän.

Sitten rauhoittava kommentti rakkaalta siipalta: Hei, kukaan ei oo kuollut, rahalla siitä selviää. Ja niinhän se on - taas mulle opetettiin näemmä "korkeammalta taholta" asioiden laittamista oikeaan mittakaavaan ja tärkeysjärjestykseen. Mitä sitten, jos joudunkin nöyrtymään ja tunnustamaan varomattomuuteni, ottamaan haukut vastaan ja ehkä maksamaankin jotain - tuskin siinä henki menee. Joulu on tulossa, aikaa itselle ja perheelle - ei se mitään jos se lanttulaatikko jääkin tänä vuonna tekemättä, kaupasta sitä saa. Ei se mitään, jos hyllyille jääkin pölyä tai laatikoiden pohjille muruja - siivotaan lisää vaikka välipäivinä. Kyllä se joulu tulee vaikka avaimet ei sitä mutsin käsveskassa vietäkään.

Rakkaaksi käynyt sielunsiskoni työelämästä vietti tämän joulun, kuten useimmat päivät viimeksi kuluneiden kuukausien aikana, sairaalassa liikuntakyvyttömän miehensä vieressä. Yksi hetki, yksi kohtaus muutti tämän perheen joulusuunnitelmat ja ehkä loppuelämän. Alakoulun joulujuhlan jälkeen yläluokan opettaja pyysi luokkaansa miettimään lomalla, kannattaako siellä koulussakaan aina ihan pienistä nurista - "miksi pitää käydä koulua" jne. Taina-open naapurintyttö, meidän lasten kyläkoulussakin huilua soittanut Anni oli muutama päivä aikaisemmin viety ambulanssilla sairaalaan kesken koulupäivän, kun jalat lakkasivat yhtäkkiä toimimasta - syytä ei tiedetä vieläkään. Anni kävisi koulua edelleen tosi mielellään, jos vain voisi. Omassa lähipiirissänikin pieni ihminen jatkaa taisteluaan elämästä ja kuolemasta. On isoja asioita - ja "isoja".

Drama queen tuntee piston sydämessään. Elämälle kiitos, sain siltä paljon.

torstai 13. joulukuuta 2012

Valittaminen kannattaa aina

Jos huomaat tuotevirheen ostoksessasi tai puutoksen tilauksessasi, älä tyydy vain harmittelemaan sitä itseksesi - anna myös valmistajan tai tavaran-toimittajan tietää asiasta!

Virheitä sattuu kaikille, mutta hyvän ja huonon asiakaspalvelijan erottaa siitä, kuinka nämä hoitavat reklamaatiotilanteen. Suomalaiset ovat usein liiankin varovaisia antamaan negatiivista palautetta, kukapa nyt haluaisi leimautua ammattivalittajaksi. Annettu palaute on kuitenkin arvokasta ja sen avulla yritykset voivat kehittää tuotteitaan ja toimintatapojaan; itse asiassa asiakkailta tuleva palaute on tärkeä osa laadunvalvontaa.

Itse en yleensä juurikaan epäröi reklamoida, jos selkeä virhe osuu kohdalleni. En silloinkaan, kun ostamassani kuuden kappaleen jauhelihapihvipakkauksessa olikin vain viisi pihviä, ja pakkauksen yhteispaino oli 330 g:n sijaan 278 g. Minähän marssin heti tiesydameen.fi -sivustolle purkamaan sydäntäni ja antamaan asiakaspalautetta tuotevirheestä. Enkä aivan turhaan - minulle vastattiin ystävällisesti sähköpostitse vielä saman päivän aikana, ja pari viikkoa myöhemmin posti toi pahoittelukirjeen ja sen mukana reseptivihkosen sekä 8 €:n lahjakortin törsättäväksi HK Ruokatalo Oy:n tuotteisiin missä tahansa tuotteita myyvässä myymälässä. Lämmitti mieltä mukavasti.

Tartuin näppikseen heti myös silloin, kun joululahjoja kosmetiikka-alan verkkokaupasta tilattuani yli 25 €:n ostoksesta luvattu toinen tilaajalahja jäi saapumatta - olihan tilaukseni arvo ollut laskelmoidusti 25,60 €... Jälleen pikainen vastaus sähköpostitse jo pari tuntia palautteen jättämisen jälkeen, pahoittelut tilaajalahjan puuttumisesta paketista, kiitokset yhteydenotosta, jotta yritys voi korjata tapahtuneen, ja lupaus uuden tilaajalahjan saapumisesta parin viikon kuluessa.

Tätä edellinen kismityksen aihe oli Sini-mattopiiska, joka oli alkanut hajota reilun vuoden käytön jälkeen, vaikka sille oli luvattu viiden vuoden takuu. Ostokuittiahan meillä ei tietenkään ollut tallessa, mutta kun reklamoin asiasta Sinituotteelle, he neuvoivat ystävällisesti leikkaamaan kumisen kahvaosan halki ja lähettämään kuvan sieltä paljastuvista valmistuskelloista sekä rikkoutuneesta piiskasta ylipäätään. Tein työtä käskettyä, ja sain vastauksen, että uusi piiska saapuu meille ensitilassa. Mielensäpahoittajan tyynnyttämiseksi pakettiin oli laitettu mukaan myös muutama sieniliina ja muutakin rekvisiittaa.

Olen siis juuri sellainen ärsyttävä niuho, joka tarkastaa kassakuitit ja huomauttaa myyjälle, mikäli tältä on jäänyt se 95 sentin alennukseen oikeuttava tarra "-30 %" huomaamatta, riippumatta siitä kuinka pitkä jono asiakkaita odottaa vuoroaan takanani. Okei, tunnustan, enpä aina kehtaa minäkään avata suutani aivan pahimpaan ruuhka-aikaan... Periaatteessa ja käytännössä tiedän kuitenkin, että reklamointi kuuluu asiakkaan perusoikeuksiin ja siihen on myös oikeus saada kunnollinen ja asiallinen vastine.

Niin no, paitsi meillä kotona - jos hirvipaistia on tehty iso sammiollinen, josta riittää syötävää viikoksi, sitä myös syödään se viikko, eikä yhtään auta, vaikka teinipoika kuinka valittaisi haluavansa pitsaa välillä... Valittaminen kannattaa m e l k e i n aina.

keskiviikko 21. marraskuuta 2012

Ansiot turvassa?

Kohtasin Suomen Yrittäjäin työttömyyskassassa erittäin töykeän ja asian-tuntemattoman asiakaspalveluhenkilön, joka sai tokaisuillaan flunssaisen soittajan itkemään ja asiat sekaisin useammassa kuin yhdessä paikassa.

Luovuttuani yrittäjyydestä elokuun lopulla ilmoittauduin tietysti työttömäksi työn-hakijaksi. Lausunnon saaminen siitä, onko minulla ylipäänsä oikeus työttömyys-etuuteen, kesti tuosta päivämäärästä yli puolitoista kuukautta - käsittelyä hidasti muun muassa se, etten saanut osakkeitani myytyä entiselle yhtiökumppanilleni heti, vaan vasta muutama viikko hallituksesta eroamiseni jälkeen. Tuona aikana ehdin jo olla aivan varma - riittävän monta kauhuskenaariota netin keskustelupalstoilta luettuani - että vaikka kirjoitinkin pitkät ja seikkaperäiset selitykset yrityksen taloudellisesta tilanteesta, matkailualan kausiluontoisuudesta ym. hakemukseeni, työttömyyteni katsottaisiin t i e t e n k i n itseaiheutetuksi ja saisin jonkin neljän kuukauden karenssin, kuten monille oli käynyt. No minulle ei onneksi niin tapahtunut, perusteluni olivat riittävät ja minulla oli oikeus työttömyyspäivärahaan siitä päivästä lähtien kun Finostrov Oy:n hallituksesta eroamiseni näkyi kaupparekisterissä, eli jo ennen osakkeiden myymistäkin. Mikä helpotus - ja ei kun hakemusta kassaan vetämään, heti samana päivänä kun luin myönteisen päätöksen mol.fi:stä eli 19.10.!

Ja sitten taas odottamista ja odottamista. Työttömyyskin ehti jo odotusaikana päättyä ja aloitin palkkatyöt, mutta kassasta ei kuulunut muuta kuin postilaatikkoon kolahtanut infokirje koskien sitä, pitäisikö pikkuhiljaa vaihtaa palkansaajakassaan, kun olen taas palkkatyöläinen enkä yrittäjä. Aloin jo huolestua, kun kolmen kuukauden määräaika päivärahan hakemiselle oli vaarassa kulua umpeen, ja soitin SYT:n puhelinpalveluun. Tyrmistys oli suuri, kun nuorelta kuulostanut pojankloppi totesi linjan toisessa päässä, ettei hakemukseni ole saapunut perille, posti lienee hukannut sen, eikä  työssäolo-ehtoni ole edes täyttynyt. Ko. asiantunteva asiakaspalveluhenkilö totesi suunnilleen "et ei voi mitään, sulla ei oo oikeutta ansiopäivärahaan, kannattaa hakee Kelalta et ehdit vielä". Ei voi olla totta - itkuisena ja flunssaisena soitin Kelalle ja tein kiireesti uuden hakemuksen verkossa, pyysin te-toimistoa lähettämään lausunnon oikeudestani työttömyysetuuteen tällä kertaa Kelaan ja toivoin parasta. Tämä kaikki tapahtui 13.11.2012.

Ihmetys olikin suuri, kun maanantaina 19.11. posti kiikutti minulle kirjeen SYT-kassasta. Kuori sisälsi päätöksen ansiopäivärahasta - päätös oli annettu 14.11., seuraavana päivänä siitä kun olin saanut kuulla ettei hakemukseni ollut edes tullut perille. No kappas, olipa ilmeisesti kuitenkin. Ja toisin kuin minulle puhelimessa kerrottiin, minulle o l i myönnetty ansiopäiväraha pohjautuen yrittäjyyttä edeltäviin palkkatuloihini - tuolta ajalta minulla oli vielä jäljellä niin sanottua 500 päivän ansio-turvaa. Etuuden maksamisessa ei aikailtu, rahat ensimmäiseltä 20 päivältä olivat tililläni jo ennen päätöksen saapumista postitse, perjantaina 16.11.

No, soitin sitten Kelaan ja kerroin tapahtumien saamista uusista käänteistä, selitin mitä minulle oli SYT-kassasta sanottu ja kehotettu tekemään hakemus Kelaan ja kysyin, mitäs nyt tehdään, kun olin hakenut työttömyysetuutta heiltä aiheettomasti. No hups, kävi ilmi että Kela oli toiminut tosi vauhdilla, ei ollut edes odottanut että postitse jälkikäteen lähettämäni myyntivoiton selvityslomake tulisi perille, vaan myöntänyt minulle peruspäivärahan täysimääräisenä. Tämä päätös oli tehty 15.11., ja koska olin hakenut päivärahaa samantien koko työttömyysajaltani, palkkatöiden aloituspäivämäärään saakka, maanantaina 19.11. - ennen soittoani - tililleni oli siirretty mittava summa rahaa, tosin pienempi kuin mikä ansioturva tuli olemaan.

Nyt sitten olen saanut rahaa kahdesta eri paikasta, mikä ei tietenkään käy laatuun. Pyysin Kelan virkailijaa kirjaamaan ylös, mitä minulle oli SYT-kassasta tiedoksi annettu, jottei syntyisi vaikutelmaa että harhauttamistarkoituksessa haen etuuksia yhtäaikaa kahdesta eri paikasta. Ja kulkeehan tieto kaiketi näiden kahden paikan välillä, hieman hitaanlaisesti vain. Kelan virkailija oli paaljon asiakaspalveluhenkisempi kuin kassan vastaava, sanoi että kyllä kassa ja Kela asiat keskenään sumplivat, Kela varmaankin laskuttaa kassalta takaisin minulle maksetut liikamaksut. Enempää harmia ja ikävyyttä ei minulle pitäisi koitua.

Toivossa on hyvä elää. Eläköön suomalainen byrokratia ja asiakaslähtöinen toimintakulttuuri palvelutilanteissa!






perjantai 2. marraskuuta 2012

Puhdasta pyykkiä

Pyhäinpäivän aattona fiilistelimme ja kuuntelimme Nirvanaa. Oli kuin olisi kirkossa käynyt: Kurt, sinä loit jotain Pyhää.




Tulihan siinä samaan syssyyn, hämärän hyssyyn kuunneltua vähän Prodigya ja Don Huonojakin. Ja muisteltua sitä kun oltiin vielä nuoria ja nättejä...

Marraskuun loskamoskakelit vetävät helposti mielen matalaksi. Elämänmuutokset ja -valinnat ja niiden järkevyys alkavat arveluttaa illan pimeinä hetkinä ja päivän harmaudessa. Vielä kun entisen yhtiökumppanin kanssa riittää kädenvääntöä edelleen, alkaa pelottaa, kuinka suuret oppirahat vielä tässä elämänkoulussa joutuukaan maksamaan. Lähimenneisyyden kokemukset ovat saaneet yrittäjyyden kuulostamaan kirosanalta, hommalta johon en ihan hevillä enää lähde (mutta itseni tuntien ei pidä koskaan sanoa ei koskaan). Juuri nyt tuntuu hyvältä kun joku muu huolehtii eläkkeistä, lomakorvauksista ja muista palkan sivukuluista ja itse saa keskittyä ihan vaan siihen työntekoon.

Sitten täytyy tietysti uhrata muutamakin hetki sen murehtimiseen, miten onnistun uudessa työssäni, kumpi toteutuu: tulos vai ulos? Miten opin arvioimaan kulloisenkin myytävän kohteen hinnan oikein, miten saan toimeksiantoja, miten yhdistän työn ja perheen kaikkia osapuolia tyydyttävällä tavalla, nyt kun minulla on jälleen esimies enkä ole ihan vaan itteni pomo? Halloweenin hengen mukaisesti maalailen piruja seinille ja mörköjä nurkkiin ihan urakalla.





Vaikka edellinen yö olikin melko uneton ja levoton, muutama yö sitten näkemäni uni rauhoittaa minua: ripustin siinä puhdasta pyykkiä telineelle kuivumaan Firumedalle tärkeässä Ähtärissä ajatellen samalla, että koska kerran olen jättämässä pyykit tänne kuivumaan, palaan vielä. Puhdasta pyykkiä - omatuntoni on puhdas, tulevaisuuteni onnellinen. Eihän minulla hätää ole.

Rauhallista, rohkeaa, pelotonta, hyvää pyhäinpäivää ihan kaikille teille!

maanantai 29. lokakuuta 2012

Kiinteistö-Kaisan jalanjäljissä

Blogini nimen jälkiosa  sai uuden merkityksen, kun aloitin työt asunto-neuvottelijana Suomen LKV Kiinteistöt Oy:ssä.


Pari viikkoa olen nyt ihmetellyt tätä asuntoneuvottelijan (kiinteistövälittäjä-titteliä saa käyttää vain LKV-tutkinnon suorittanut henkilö) arkea, istunut koulutuksissa, kuunnellut korvat höröllä palavereita vielä hieman sivusta, mutta ennen kaikkea ryhtynyt tuumasta toimeen, työn kautta oppien. Tulin taloon "parhaalla mahdollisella" tavalla, toimeksiannon kanssa - kaverin asunnon myynnillä ja esittelyllä oli helpointa aloittaa. Nyt toimeksiantoja on hankittuna kolme ja tälle viikolle sovittuna vielä kolmen omakotitalon ja yhden ravintolan arviointikäynnit, viimeksi mainittu tosin vielä vanhemman kollegan kanssa. Kaupat ovat vielä antaneet odottaa itseään; onneksi useimmissa esittelyissä on sentään käynyt ainakin yksi ihminen...

Mitään shamppanjan hörppimistä miljoonakauppojen jälkeen á la Kiinteistö-Kaisa ei ole ollut havaittavissa. Tässä hommassa ei leipä lähde helpolla, sen olen jo saanut huomata. Aktiivinen pitää olla, soitella itsemyyjille, pitää silmällä lehti- ja netti-ilmoituksia, kauppojen ilmoitustauluja... Myytävä tai arvioitava kohde ei välttämättä sijaitse naapurissa eikä kilometrejä lasketa, saati että niistä jotain maksettaisiin. Tälläkin viikolla ajelen parina päivänä noin 70 km suuntaansa, ylihuomenna Konnevedelle ja lauantaina Uuraisille. Lauantain reissun yhdistän tosin pojan fudis-kuskaukseen, mitä olen harrastanut muutenkin ja aion harrastaa jatkossakin bensakulujen jonkin sorttisessa kurissa pitämiseksi. Esittelyjä järjestän mahdollisuuksien mukaan junnun harkkojen aikana - viime sunnuntain esittely-aikataulukin rytmittyi luontevasti sen mukaan, milloin futarin piti olla Killerillä. Noh, kiire tuli kuitenkin, kun pojat eivät malttaneet lopettaa pelaamista ajallaan ja oli jo hoppu ehtiä esittelemään seuraavaa kohdetta  ja esitteet vielä tulostamatta... Kuopuskin tahtoi reissuun mukaan, kuinkas muutenkaan, eli ei kun aamupäivästä aukenevaan lähikauppaan evästä ostamaan ennen ensimmäistä esittelyä ja tyttö notkumaan toimiston iihanan kaakaoautomaatin ääreen (no saa siitä kahviakin)  :-)

Aika näyttää, kuinka homma lähtee sujumaan ja kuinka löydän paikkani tässä tällä hetkellä noin kymmenen hengen hiekkalaatikossa - siitä onkin aikaa kun olen viimeksi ollut osa näinkin isoa työyhteisöä. Toistaiseksi toivo ja epätoivo vaihtelevat, mutta ihmeesti tämä homma tuntuu koukuttavan, vaikkei vielä senttiäkään ole tästä puhtaasti myyntiin perustuvasta, provikkapalkkaisesta työstä ansaittuna. Tällaiselle yltiö-sosiaaliselle räpätädille on vain erittäin palkitsevaa kohdata ihmisiä ihan kasvoista kasvoihin tehtyään niin pitkään kauppaa lähes yksinomaan sähköpostin ja skypen välityksellä. Toki tässäkin työssä puhelinta ja sähköpostia tarvitaan, mutta jo ennen toimeksiantosopimuksen allekirjoittamista, saati itse kaupantekoa, on tavattu jo monen monta ihmistä, ainakin useimmiten.

Mukavalta tuntuu myös tietty suomalaiskansallinen jämptiys slaavilaisen, ehkä hieman "joustavamman" (hyvässä ja pahassa) toimintakulttuurin jälkeen: vaikka tämä työ toisaalta mahdollistaa melko pitkälle aikataulujen ym. suunnittelussa yrittäjämäisen vapauden, johon jo ehdin tottua yrittäjänä toimiessani, toisaalta viikko soljuu tiettyjen ennalta sovittujen raamien puitteissa. On maanantaipalaverit, keskiviikkoiset lehti-ilmoituksen dead-linet, perjantaipostit ja sunnuntaiesittelyt. No, ainakin on alati levoton ja uutta halajava mieleni saanut taas rutkasti ravintoa yrittäessään sisäistää kiinteistö-kaupan ja maakaaren mitä moninaisimpia kiemuroita. Huh-huijaa, ehkä ne joskus vielä oppii tuntemaan kuin omat taskunsa - hups, täälläkös ne kadonneet avaimet olivatkin... ;-)

tiistai 9. lokakuuta 2012

Unta vai totta?

Unet kertovat tulevasta, opastavat elämässä eteenpäin, varoittelevatkin - jos niitä vain osaa tulkita oikein...

Itse olen unien tulkinnassa tosi alkutaipaleella, vaikka periaatteessa aihe on minua aina kiinnostanutkin, muun "huuhaan" ohessa. Viime aikoina olen pyrkinyt kiinnittämään unieni symboleihin tavallistakin enemmän huomiota, ja ihmeesti arkkityyppiset selitykset ovat käyneet toteen omassa elämässäni, vaikken olisi uskonut. Tosin joidenkin viestien toteutumiseen en vielä uskalla täysin uskoa, mutta silti - kuten yleensäkin - yritettyäni aikani harkita tyynen viileästi ja järkevästi, hyppään kuitenkin intuition matkaan ja annan sen viedä. Parin viime viikon aikana olen uneksinut lumesta, vauvasta, äidistäni, lastenvaunuista, kissanpennusta ja hirmuisesta määrästä p***aa, muiden muassa. Itse kukin voi surffailla netissä tai selailla uni-kirjoista tavanomaisimpia selityksiä edellä mainituille...

On se kumma ettei ihminen voi vaan olla kaikessa rauhassa, odottaa mitä tuleman pitää vai tuleeko mitään. Aina pitää säntäillä johonkin suuntaan. Tietyn runsas-ulosteisen unen nähtyäni ja seuraavana päivänä rekryilmoituksen luettuani maltoin lähes viikon nautiskella kaikessa rauhassa kuulaista syyspäivistä metsässä ja aamulenkeistä rakkaan kanssa ennen kuin lähetin sähköpostia ja cv:n tiettyyn osoitteeseen. Eilen sitten soi puhelin ja tänään olin työhaastattelussa. Huomenna selviää miten kävi...

Tyttäreni muotoili ihmetyksensä sanoiksi päivällispöydässä omintakeisella tyylillään: Miksi sää äiti koko ajan vaihdat työpaikkaa - ensin TT, sitten suomisaari, sitten narinameda, sitten... Ei kai sentään koko ajan?!?! Olenhan tässä välillä käynyt opiskelemassakin, ja juuri nyt olen "työpaikkojen välissä" - pienosakkuus start up -yrityksessä ei vielä merkitse leipäpuuta, ainakaan tässä vaiheessa. Jo siinä vaiheessa, kun piirsin aarrekarttaani alkuvuodesta nuolen Finostrovista eteenpäin kohti sateenkaaren päässä siintävää aarrearkkua, tulin lausuneeksi universumille toiveen ja pyrkimyksen siitä, ettei ko. yritys kuitenkaan olisi minulle aivan eläkevirka. Tai kuten Susan Sarandonin esittämä elämäntaitoguru Joy totesi lemppari-sarjassani Viimeistä päivää: älä pyydä maailmankaikkeudelta mitä haluat - vaadi sitä!

Ja noihin unijuttuihin viitaten ei liene vaikea arvata, mikä onkaan toinen lemppari-sarjoistani: no tietty Nelosella pyörivä, sympaattisen Patricia Arquetten tähdittämä Näkijä. Ihan niin värikkäitä unia kuin hän en sentään itse näe, onneksi. Nukkumaan menen kuitenkin aina mielelläni - jännityksellä ja mielenkiinnolla seuraavan yön viestejä ja tarinoita, johdatustakin odottaen...

tiistai 2. lokakuuta 2012

Metsäterapiaa ja murkkuasennetta

Kun perheen nuorison murkkuasenne repii hermoja tai mietintämyssy alkaa kiristää päätä migreeniä hipoen, mää lähen mehtään.




No en mää oikeestaan noin puhu, metsään mää meen edelleenkin. Etelä-Savon ja Keski-Suomen rajamailla syntyneet lapsemme sen sijaan käyttävät puheenparressaan luontevasti tuota itäsuomalaista mehtä-versiota :-) Mustikkakaudesta myöhästyneenä (onneksi parempi puoliskoni ehti tuolloin mehtään hyvinkin ahkerasti) olen ottanut nyt vahinkoa takaisin puolukoiden parissa - nyt kun vihdoinkin on aikaa! 

Tää downshiftaus on maistunut niin hyvälle, että kovin usein en ole mietintämyssyä edes päähäni vetänyt, mutta toki taka-alalla raksuttavat koko ajan erilaiset tulevaisuuden vaihtoehdot - seuratako rauhassa tilanteen kehittymistä start up -yrityksessä, jossa olen mukana pienosakkaana, vai hakeutuako töihin kenties ihan toiselle alalle? Päätöksentekooni vaikuttaa tässä vaiheessa ennen kaikkea te-toimisto, joka ainakin netistä bongaamani perusteella suhtautuu usein hyvin nihkeästi yrittäjyydestä työttömiksi siirtyviin. Kaikki mahdolliset asiakirjat ja selitykset koitin päivärahahakemukseeni liittää, jotta päättävät elimet ymmärtäisivät tuotannollis-taloudellisten syiden vaatineen yrittäjyydestä luopumista suurista kausivaihteluista kärsivällä alallamme eikä neljän kuukauden karenssia kohdalleni iskeytyisi. Lopulta sain osakkeenikin myytyä entiselle yhtiökumppanilleni pienellä voitolla ja näin katkaistua yrittäjän määritelmän kannalta viimeisen oleellisen linkin. Vielä en ole päätöstä saanut eli hullua pidetään edelleen jännityksessä...

Niinä hetkinä, kun pipo ei muuten ole turhan kireällä, kiristelee hermojani usein etenkin rakas yläkouluikäisemme. Tänään oltiin Piirihaavi-tapahtumassa Jyskässä, neljä poikaa sai kutsun meidän Redseistämme, ja kentän laidalla JJK-99 -edustusjoukkueen päävalmentaja kävi kutsumassa poikamme huomenna alkaviin try-outeihin. Kehitystä on kuulemma taas kovasti tapahtunut sitten viime kevään, jolloin hän viimeksi oli edareissa "kokeella", ja asenne on kuulemma hänellä kymmenen pisteen arvoinen. Kun asenne on kohdillaan, kaikki muu tulee perässä, valkku totesi. Autossa kotiin päin ajellessamme ilmoitin jälkikasvulleni, että saisi se asenne pikkuhiljaa alkaa näkyä kotonakin - vasta eilen nimittäin kotona juttelimme siitä (ja tää jutteleminen tapahtui vasta huutamisen ja riitelyn jälkeen *punastuen myöntää*), kannattaako ensimmäinen vastaus olla aina ei. "Tänään onkin J:n tiskivuoro - No en varmana tiskaa". "No sit haravoit - Enkä..." Saattaapi tuolla asenteella vanhempien into osallistua jalkapallo-harrastukseen myös hieman laimeta...

Hmmm... mikäli juniori nousee kilpajoukkueeseen, harjoitusten ja turnausten määrä vain kasvaa. Kun nykyään on kolmet treenit viikossa plus pelit ym. ylimääräiset jutut päälle, edareissa harkkoja on neljät per viikko. Kun tähän lisätään vielä siskon neljähoo, soittotunnit ja käsityö- ja tuunailuharrastuksen vaatimat shoppailut ym. herää kysymys: missä välissä ja kuinka paljon sitä ehtis vielä töitäkin tehdä kaikelta tältä kuskaukselta ja varustehuollolta?!?! Ja kun nykyiseltäkin valmentajalta tuli juuri ukaasi, että kentällä pitää jatkossa olla jo 35 min. ennen treenien alkua, eli ei enää viime tipan lähtöjä kiitos! No ei sit kai muuta kuin Supermarjona kentän laidalle tietsikan kanssa - vai pitäisköhän vaan kuitenkin laittaa taas sitä veikkauskuponkia vetämään ;-)

sunnuntai 16. syyskuuta 2012

Erään aikakauden loppu ja uuden alku

Viime kuun lopulla alkoi tuntua siltä että jaksamisen rajat tulevat vastaan. Oli pakko tehdä ratkaisuja. Helppoa se ei ollut, mutta kun päätös oli tehty, putosi iso taakka hartioiltani.

Ei ole helppoa olla itsekäs; ei ole helppoa luovuttaa. Tältä minusta tuntui joutuessani isojen päätösten eteen muutama viikko sitten. Toki olin tehnyt ajatustyötä jo jonkin aikaa ja keskustellut asioista yhtiökumppanini kanssa, käynyt kiihkeitäkin neuvotteluja ja välienselvittelyjä, mutta silti lopullisen päätöksen tekeminen tuntui vaikealta. Kaikki asiaan liittyvä paperisota ja byrokratia pelotti, samoin riski yhtiöön sijoitetun omaisuuden lopullisesta menettämisestä. Korvaamattomuuden harhakuvat häilyivät myös mielessäni - mistä löytyy henkilö, joka osaa kaiken sen mitä minä olen yrityksessämme tehnyt? Mikä petturi olenkaan jos jätän yhteistyökumppanimme ja yrityksemme oman onnensa nojaan juuri ennen kiireistä ja tärkeää uuden vuoden sesonkia!

Silti sydämessä ja sielussa tuntui että näin ei voi jatkua. Läheiseni sairastivat ja tarvitsivat apuani, aikaani ja tukeani, samoin perheeni. Olin myös ajanut itseni tilanteeseen, jossa ikään kuin tanssin nuoralla kahden yrityksen välissä, joissa molemmissa olin osakkaana. Aikaa ja energiaa ei tuntunut riittävän tarpeeksi kummallekaan. Ja kun päätoimisessa työpaikassani henkilösuhteet alkoivat olla sen verran tulehtuneita että kipinät sinkoilivat lähes päivittäin pitkin puhelinlinjoja, ja aina tapahtui jotain uutta joka sai sydämen mykkyrälle huolesta ja murheesta ja vatsan kääntymään väärinpäin, en jaksanut enää. Erosin Finostrov Oy:n hallituksesta ja ilmoitin samalla lopettavani työskentelyn yrityksen myyntijohtajana - ja yrittäjänä. Eli sen pituinen se.

Ihan tuosta vain ei toki yrittäjyyden taakse jättäminen onnistunut. Monta rästihommaa piti vielä hoitaa eroilmoituksen jälkeenkin, eikä napanuora katkea täysin vielä osakkeeni myytyänikään, onhan yritys edelleen velkaa minulle huomattavia summia, olen henkilökohtaisesti takaamassa Kuluttajaviraston matkatoimistovakuutta jne. Mutta pikkuhiljaa olen kuitenkin henkisesti loitontumassa tästä lapsesta, jonka kasvattamista Kohvakon dynastia saa jatkaa tästä eteenpäin. Tätä samaa leipää olen syönyt jo aivan liian kauan; nyt on aika jollekin uudelle.

Ja mitä tästä eteenpäin? Toivottavasti enemmän aikaa kodille, perheelle ja sulka-pallolle, muun muassa. Vieläkään en ole ehtinyt puolukkaan enkä leipoa sämpylöitä; edelleenkään en ole siivonnut yhtään sen useammin kuin ennenkään. Mutta viime viikolla ehdin jo vanhempainiltaan ja tuppereille, ja lähiaikoina alan opettaa suomea maahanmuuttajille Ilon akatemiassa :-) Ja vastasyntynyt Firumeda kaipaa jo kovasti huomiotani ja aikaani... Tervetuloa uusi iloisempi elämä, tervetuloa onni ja vapaus - näin sitä taas hypätään!

Firumeda Oy:n logo

lauantai 25. elokuuta 2012

Tiikerikakkua vai pullamössöä?

Kiinalaistuttavani kutsui minua tiikeriäidiksi, kun kerroin esikoisemme aloittaneen koulunsa aikanaan vuoden etuajassa. No en kai sentään tiikeriäiti..?

Juu ei, tiikeriäidiksi en tunnustaudu, mutten kannata nykyään usein vallalla olevaa pullamössökasvatustakaan. Meillä pidetään ikärajoista ja nukkumaanmenoajoista kiinni, ja vaikkei nykypäivänä elämisen ehto välttämättä olekaan jokaisen perheenjäsenen osallistuminen työntekoon ja ansaintaan niin kuin entisaikojen agraariyhteiskunnassa, esimerkiksi pöydän korjaaminen ruokailun jälkeen, kahvin keitto, postin haku ja nykyään myös tiskivuorot - nelihenkisessä perheessä, jossa ei ole astianpesukonetta, tiskia riittää a i n a! - kuuluvat myös nuorisomme arkipäivään. Noudatamme periaatetta, jonka mukaan esim. facebookin, elokuvien ja tv-sarjojen tai vaikkapa mopoilun ja energiajuomien ikärajoja ei ole keksitty sattumalta ja vain muksujen kiusaksi. Ja kun näin on, ei sen enempiä perusteluita tarvita. Se ei tosin tarkoita sitä, etteikö meilläkin silti vängättäisi - vaikka jokaisella perheessämme on oma läppäri, silti pitäisi olla myös milloin mikäkin pelikonsoli "kun kaikilla muillakin on"...

Viimeksi meillä vängättiin jalkapalloharrastukseen liittyen maksulliseen turnaukseen pääsemisestä. Meidän vanhempien kanta oli, että meiltä ei turnaukseen lähdetä, kun ei kerran homma oikeesti kiinnosta. Tällä viittasimme siihen, että kun kerran lahjoja vihreän veran shakissa näyttäisi pojaltamme (ainakin valmentajien mukaan) löytyvän, niitä kannattaisi ja  p i t ä i s i kehittää ja ylläpitää myös kotona omalla ajalla. Tästä oli ollut puhetta moneen otteeseen, mutta kesälomalla tuntui lukeminen (tätä hyvää harrastusta yhtään väheksymättä), tietokonepelit ja muu rötväily kiinnostavan omaehtoista harjoittelua enemmän. Ok, treeneihin kuskataan 40 km:n päähän 3-4 kertaa viikossa, samoin "ilmaisiin" peleihin, varusteita ostetaan jne., mutta maksullisten turnausten kohdalla kulkee raja, niin kauan kuin enempää aktiivisuutta, vastuullisuutta ja intoa ei löydy. Taisimme olla ainoat vanhemmat joukkueesta, jotka ajattelivat näin, sillä "pitihän poikien päästä kun kerran haluavat". Toisaalta, on aika lailla eri asia sitoutua harrastukseen suht pitkän etäisyyden päästä, kuin jos sattuu asumaan aivan kentän laidalla tai parin kilometrin päässä sieltä. Harrastellahan voisi täällä kotikulmillakin, oman kunnan seurassa, mutta jos tosissaan haluaa päästä eteenpäin lajissaan, sen pitäisi näkyä täällä kotonakin.




Kerran sitten mennessäni hakemaan poikaa harkoista valmentaja kysyi, miksei hän lähde Pietarsaareen, kun olisi kuulemma tärkeä ja hyvä pelaaja. Selitin miksei, ja se jäi siihen. Kotia ajellessamme kerroin pojalle, kuinka valmentaja oli erikseen häntä turnaukseen pyytänyt sekä kertasin syyt, miksemme olleet lupaa antaneet. Kun aikamme olimme asiaa yhdessä puineet, kävi ilmi, että poika kyllä harjoittelisi, muttei osaa tehdä itse harjoitussuunnitelmaa! 13-vuotiaalle tuollainen "lukujärjestyksen" omatoiminen laatiminen voi todellakin olla kynnyskysymys... Siispä sovittiin, että tehdään se yhdessä, ja niin tehtiin seuraavana päivänä - pojan ollessa kuumeessa ja kurkkukivussa kotona pelattuaan edellisenä iltana harkoissa sukkasillaan...

Ja flunssasta toivuttuaan poika aloitti treeniohjelmansa seuraamisen - vähintään puoli tuntia omaehtoista harjoittelua, lenkki, punttitreeni tms. niinä päivinä kun ei ole ohjattuja treenejä. Niin innolla ja tosissaan, että kaatosadeiltana jalkapallotiikerien jäädessä väliin itku meinasi päästä. Yhtäkkiä teini halusi tosissaan osoittaa, että halusi mukaan turnaukseen. Menihän se päähän kun tarpeeksi monta kertaa paukutti...

Ja annas olla, kun seuraavan kerran hain poikaa treeneistä, vastassa olivat molemmat joukkueen valmentajat kysymässä, eikö poika nyt kuitenkin voisi lähteä turnaukseen. Päävalmentaja selitti ettei millään saa puolustusta toimimaan ilman poikaamme, ja nyt olisi vielä mahdollisuus lähteä kun joku muu oli peruuttanut. "Ja kun mä haluan aina voittaa" - valmentajan motto ;-) Lupasin vielä harkita ja keskustella asiasta junnun isän kanssa, ja lopulta myönnyimme, vaikka mielestämme poika ei vielä ollut reissua ansainnutkaan, pari kertaa oli vasta ehditty kotona treenaamaan pyhän päätöksen jälkeen.

Niinpä ensi viikonloppuna esikoisemme lähtee edustamaan JJK:ta Eremenko Cupiin - ja äiti tuskailee tiikeriyden ja pullamössöilyn välillä, edelleen...

perjantai 17. elokuuta 2012

Syviin vesiin ja takaisin

Tästä postauksesta oli vähällä tulla tosi negatiivinen. Onneksi en kirjoittanut sitä eilen.

Viime aikoina olen kulkenut aikamoista tunteiden vuoristorataa. On ollut hyviä hetkiä, paljonkin, mutta myös huolta, epävarmuutta, pelkoa, riittämättömyyden tunnetta. Lähipiirissäni, vaan ei lähietäisyydelläni, on sairautta, muutoksia ja uupumusta, ja poden huonoa omaatuntoa ja syyllisyyttä kun en pysty irrottautumaan arjestani ja lähteä auttamaan, vaikka olenkin "vapaa" yrittäjä jolla on "löysempää" kuin normi-palkansaajalla.

Löysää ei ole viime aikoina tosiaankaan ollut. Uuden vuoden venäläissesonki ohjelmien valmisteluineen ja majoitusvarauksineen painaa tässä vaiheessa jo tiukasti päälle, uusi aluevaltaus Firumedassa teettää töitä, marjasouvi on parhaimmillaan - tai pahimmillaan -, pojan jalkapalloharrastus ja koulut alkaneet... Lisää painetta ovat kattilaani tuoneet erimielisyydet yhtiökumppanin kanssa yhdestä jos toisestakin asiasta. Eräässä vaiheessa firmaamme oltiin tuomassa uutta toimitusjohtajaa niin vauhdilla, ettei asia voinut mitenkään odottaa niin kauan, että istuisimme saman pöydän ääressä tai olisimme edes samassa maassa - tuntitolkulla käytiin kirpeänsävyisiä skype-neuvotteluita Suomen ja Bulgarian välillä. Oppia ikävä kaikki, nyt ymmärrän että tasa-arvo on tasa-arvoa vain jos siitä on mustaa valkoisella. 

Minulle on useampi kuin yksi ihminen sanonut, että jossain vaiheessa erimielisyyksiä tulee aina, jos osakkaita on enemmän kuin yksi. Näitä tilanteita varten olisi hyvä olla olemassa tietyt pelisäännöt eli osakassopimus - jollaisesta itse kuulin vasta viime viikolla. Ja ketään muutahan en voi syyttää kuin itseäni, kun en huolehtinut tällaisesta asiasta heti yrityksen perustamisvaiheessa - soitellen sotaan kuten tapanani on. Mikään ei estä yhtiökumppaneita laatimasta ja allekirjoittamasta haluamansa kaltaista sopimusta missä tahansa vaiheessa yhtiön elinkaarta, mutta meidän firmasta ei taida nyt tuota tahtoa ja halua molemmilta osapuolilta löytyä. Yhtäkkiä olo vähemmistö-osakkaana alkoi tuntua toosi turvattomalta...

Hävettää ihan kun mielenrauhaani järkyttävät tällaiset myrskyt vesilasissa. Läheiseni kamppailevat paljon isompien kysymysten äärellä, ja minä valitan kun asiat eivät mene materiaalisella puolella juuri niin kuin haluaisin. Oppirahansa on kai jokaisen tässä elämässä maksettava. Tämän kun aina muistaisi: "Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa eivätkä kokoa varastoon, ja silti teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne. Ja olettehan te paljon enemmän arvoisia kuin linnut! Kuka teistä voi murehtimalla lisätä elämänsä pituutta kyynäränkään vertaa?"

Välillä on käytävä syvissäkin vesissä päästäkseen takaisin pinnalle. Välillä on vaan annettava olla, pelattava erä sulkapalloa rakkaan kanssa ja pulahdettava - syvään veteen....


sunnuntai 29. heinäkuuta 2012

Lomakeähkyä ja höntsäfutista

En haluaisi nähdä enää yhtään lomaketta, kaavaketta, muistiota tai pöytä-kirjaa. Niiden kirjoittamista ja täyttämistä on viime aikoina toden totta riittänyt...

Saan harmaita hiuksia ja näppylöitä kaikesta byrokratiaan ja kapulakieleen viittaavasta - valitettavasti sekin on kuitenkin olennainen osa yrittäjän elämää. Tilikauden päättymisen jälkeen on pidettävä varsinainen yhtiökokous, kirjoitettava siitä pöytäkirja ja toimitettava verotoimistoon ja kaupparekisteriin. Kuluttajavirasto vaatii matkan-järjestäjiltä omat lomakkeensa ja arvionsa. Ja niin kuin ei tässä olisi tarpeeksi, olen nyt tullut lähteneeksi  vähemmistöosakkaaksi toiseenkin yritykseen, Firumedaan

Uuden yhtiön tiimoilta olemme istuneet ahkerasti palavereissa eri puolilla Suomea - ja jokaisesta niistä on minun tehtäväkseni jäänyt kirjoittaa muistio. Kummasti noi sihteerin hommat lankeaakin aina meille naisille... Lisäksi olemme pusanneet hankesuunnitelmaa ensi kuussa alkavaa terveysmatkailuun liittyvää esiselvitys-hanketta varten - hikipisaroita on siis virrannut muustakin syystä kuin viime päivien helteistä johtuen. Huh ja voih! Ja kun on vierestä saanut seurata, auttaa ja neuvoa uutta yrittäjää, muistuu taas elävästi mieleen, mitä kaikkea uutta ja outoa sitä joutuukaan oppimaan ja opettelemaan firmaa perustaessaan. Täytyy kai vähän hullu olla että tämmöiseen ruljanssiin lähtee...

Lomakauden lähestyessä loppuaan meidän perheessä on siirrytty taas normaaliaikaan. Tämä tarkoittaa sitä, että elämä rytmittyy parin viikon futistauon jälkeen taas jalkapallon mukaan. Eilen sain nauttia kesän lähes ensimmäisestä hellepäivästä kentän laidalla Äänekoskella, jossa meidän junnut höntsäilivät upouudella ministadionilla Huiman junnuja vastaan. Taisi kalkkilaivan kapteenin ihokin vähän kärähtää ensimmäisen kerran tänä kesänä... Todella toivon, että Jaakko olisi tällä kertaa heittänyt kylmän kiven sijasta kuuman ainaskin meidän järveen, sillä mistään linnunmaidosta ei ole tänä kesänä päässyt nauttimaan aamusella veteen pulahtaessaan. No on se ainakin herättänyt kunnolla....

Elokuun helteitä odotellessa - kesällä p i t ä ä olla lämmin, siis oikeesti lämmin, jos minulta kysytään - meidän firmassa puhkitaan ja pähkitään täyttä päätä jo uutta vuotta ja venäläistä joulua = meidän loppiaista: lasketaan hintoja ja paketteja, etsitään esiintyjiä uuden vuoden juhliin ja esityksiin, päivitetään nettisivuja... Ja on tässä toki kesän kuluessa ehditty muidenkin sivuja, power point -esityksiä jne. kääntää, kuten Silentan. Eli vinkki vinkki - jos Sinä lukija tai tuttavasi tarvitsee käännösapua venäjän tai englannin suuntaan tahi näistä kielistä suomeen, autamme mielellämme! Yhteyttä saapi siis ottaa enemmän kuin mielellään :-)

Ja vaikka "jo" vuoden vanha yrittäjä olenkin, aina vaan saan opetella uutta minäkin: nyt viimeksi käyttämään palkka.fi:tä palkanlaskennassa ja sivukulujen hoitamisessa. Taitaa olla vähän sama juttu tässä yrittäjyydessä kuin ihmiselämässäkin: taaperoiässä se oppiminen vasta alkaakin! Nyt starttirahakauden päätyttyä pitäisi pikkuhiljaa oppia seisomaan ja kävelemään ilman tukea...

lauantai 7. heinäkuuta 2012

Enemmän duoo ku sooloo...

Vaikka maakuntalehtemme levyarvostelija antoikin Kuningasidean debyytille vain kaksi tähteä - väitti tämän muistuttavan liikaa Jätkäjätkiä -, minuun kesähitti kolahti täysillä ja hoilailen sitä aina tilaisuuden tullen. Ja niinhän se on: Jottei kellään olis orpo olo, tarvis enemmän duoo ku sooloo... 

Hee, ja nyt mulla on enemmän duoo: sain nimittäin uuden tietokoneen - tai siis sillai uuden kuin meillä saadaan, käytetyn ja sopivaksi tuunatun. Vista pois ja xp tilalle, tärkeät tiedostot vanhan koneen kovalevyltä talteen ja jo pääsee testaamaan... Meidän perheen it-vastaava oli toki asentanut melkein kaiken jo valmiiksi, officet, avastit ja muut, mutta joitakin ohjelmia ja lisäosia piti vielä netistä hakea (Foxit Reader, Skype ym.) ja viilata joitain asetuksia mieleisikseen - no arvatkaa selvisinkö näistä omatoimisesti ilman asiantuntijan apua... Ei kyllä taas duoo tarvittiin - ihanaa kun ekspertti löytyy omasta kotoa! No kyrilliset kirjaintarrat osasin sentään ihan itse liimata näppäimistöön :-)

Tää on sikanopee, Core-2 Duo eli kaks tuplasti niin nopeeta prosessoria tekee töitä kuin mun vanhassa koneessa se yksi. Ja on kaikkee jännää, sisään voi kirjautua etusormella sormenjälkitunnistimesta vetäisemällä. Näyttökin niin iso ettei kannata ikkunoita avata koko leveyteensä - on tässä ny maalaistytöllä ihmettelemistä... AdBlockin tahdoin tähänkin koneeseen, en tykkää katella turhia vilkkuvia mainoksia joka sivulla - vain Sharewoodin hyväntekeväisyysyhteisössä otan sen pois käytöstä, koska siellä voi lahjoittaa rahaa valitsemalleen avustusjärjestölle "ilmaiseksi" mainoksia klikkaamalla. Ainahan uudet jutut vaatii opettelua ja taas sai ihmetellä että mistä sen pdf-tulostusominaisuuden saikaan officeen, ja apua nyt noi kaikki 1240 työpostipalvelimella tallessa olevaa viestiä latautuu tänne Outlookiin... On kuitenkin tosi ihanaa kun sivujen avautumista ei tarvitse odotella ikuisuuksia vaan kaikki tapahtuu snäp vaan! Vielä on tosin kirjoitin ja nettitikku asentamatta, toivottavasti asentuvat suht kivutta ja automaattisesti.

Duosta puheen ollen, olemukseeni on pesiytynyt pari duojuttua joista ois kyllä pikimmiten päästävä eroon. Toinen leuan alle ja toinen tuohon vyötärön seutuville. Tänään uskaltauduin ensimmäistä kertaa vaa'alle Viron-reissun jälkeen, ja pakko se oli uskoa, minkä peilikin jo kertoi: Sakut, Tokyo Teat ja Kalev Span aamiaisherkut olivat jatkaneet salakavalasti matkaansa tänne Sisä-Suomeen saakka. Kun pituutta on reilusti alle 160 cm, ei painokaan saisi nousta yli 50 kg:n, muuten se alkaa jo näkyä ja tuntua, ja nyt viisari hiipi kuin kiusallaan melkein 51:een. No eihän tässä ehkä puhuta mistään mittavasta ylipainosta, mutta itseäni se jo vähän häiritsee. Saas nähdä, häiritsisikö jo siinä määrin, että alkaisin oikeasti tekemään asialle jotain - edellisten rippijuhlien yhteydessä huomasin mahani pömpöttävän vartalonmyötäisessä mekossa, ja jaksoin tehdä vatsalihasliikkeitä jopa kolmen päivän ajan juhlien jälkeen... Herkkusuu ja sohvaperuna samassa persoonassa ei ole paras mahdollinen duo kun laihdutuksesta on puhe!

Liikuntaan ja ruokailuun liittyy tietyllä tapaa myös eräs ilmoille heittämäni toiveenkipinä - siitä en paljasta tässä yhteydessä sen enempää, mutta toivotaanko yhdessä, rakas lukijani - duona! - että se toteutuisi, jos tarkoitus niin on. Tavoitteisiin pääsemisessä sitä duoenergiaa vasta tarviskii...

sunnuntai 24. kesäkuuta 2012

Ollapa zen

En ehkä käytä otsikossa termiä zen oikeaoppisesti, mutta jotain ommm...-tyyppistä mielen tyyneyttä ja läsnäoloa tarkoitan...



Johtuneeko osin pohjalaisista sukujuuristani vai mistä, mutta aika harvoin mulla on itse asiassa päiviä jolloin voin kysyä itseltäni "no mikäs ny on nottei ahrista". Heti kun tahti vähän hiljentyy, mieltä alkaa kalvaa jonkin sortin levottomuus milloin mistäkin. Usein märehdin ja huolehdin asioita joille en oikeastaan itse ainakaan siinä hetkessä voi tehdä mitään, ja vaikka voisinkin, eipä se huolehtiminen niitä asioita yleensä vie eteen-päin. Toisaalta uskon Kohtaloon ja Johdatukseen ja Suurempaan Suunnitelmaan ja siihen, että kun vain pidän tahtoa yllä, se tahto vie minua eteenpäin. Piirrän aarre-karttoja, käytän päättäväisyystippoja. Kaikenlaista huuhaata (joka ei ole huuhaata). Sitten taas huomaan että asiathan on ihan hyvin ja muahan o n viety eteenpäin aika isoinkin harppauksin.


Toinen juttu mihin kaipaan zeniläisyyttä on tapani ja kykyni kasvattaa perheemme murkkuja. Siitä on kuulkaa zeniläisyys kaukana kun juhannusaattona herään päivä-unilta hirmuiseen huutoon ja riitaan, joka on saanut alkunsa jostain mitättömästä pikkujutusta. Äidin sydäntä särkee, kun tuntuu etteivät sisarukset tule yhtään toimeen keskenään. Miksei siskon tai veljen kanssa voi olla kaveri? No joo, rakkaudesta se hevonenkin potkii, mutta nää potkut osuu kyllä ihan munkin sydämeen. Tää sisarusten välinen kissanhännänveto on mulle ikuinen mysteeri, vaikka eipä sitä kai itsekään oltu ihan mitään herranterttuja tuossa iässä. Ja kun 11-vuotias toteaa: "Mä en kestä mun perhettä", on aika jutella asioista vakavasti ja t y y n e s t i ruokapöydän ääressä... Ja taas olla hetki sovussa ja pärjätä yhdessä.


Tietyllä tapaa hieman huono valinta tällaiselle emästressaajalle ryhtyä yrittäjäksi, vai kuinka...? Tässä hommassa kun se jokapäiväinen leipä on usein enemmän kuin epävarmalla pohjalla. Toimeen kuitenkin on ainakin toistaiseksi tultu, enkä tahdo antaa työlle aivan liian suurta osaa ajastani jatkossakaan, elämä kun on niin paljon muutakin. Loppuviikosta aionkin antaa vahäksi aikaa piut paut stressille ja työhuolille, erottaa riitelevät murkut toisistaan ja varata kahdenkeskistä laatuaikaa meille perheen naisille - me lähdetään tyttöjen reissulle Tallinnaan ja jätetään "pojat" katselemaan jalkapalloa kaikessa rauhassa... onkos aika zen, noin niinku omalla tavallaan ;-)?!?!

Loppuun vielä tämä mahtava maailmaa paljon kiertänyt Tyyneysrukous: 
Jumala, anna minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa ne jotka voin ja viisautta erottaa nämä kaksi toisistaan. 

Rauhallista juhannuksen jälkeistä aikaa kaikille!

keskiviikko 20. kesäkuuta 2012

Veitsenterällä

Yritysideamme ja toimintamallimme olivat tänään arvioinnin alaisena te-toimiston toimesta kolmatta kertaa. Saas nähdä saammeko tästä tentistä hyväksytyn vai hylätyn...


Ensimmäinen puolen vuoden mittainen starttirahakausi irtosi vielä helposti. Liikedea oli hyvä ja toteuttamiskelpoinen, kaksikielisen matkailuyrityksen toimintaedellytykset tuntuivat olevan kaikin puolin kunnossa. Ala ei vaikuttanut liian kilpaillulta, vaikka yksi pitkäaikainen toimija kaupungissa jo olikin. Ja kun hieman ennen uutta vuotta haimme jatkoa starttirahalle, saimme senkin melko kivutta, virkailija taisi tehdä myönteisen päätöksen samalta istumalta voitolliset tuloslaskelmamme nähtyään ja kanssamme keskusteltuaan - toki myös Uusyrityskeskuksen puoltavalla lausunnolla oli osuutensa asiaan. Huh, perustoimeentulo turvattu alkuvuoden hiljaisempinakin kuukausina!


Kolmas starttirahakausi ei sitten olekaan enää mikään itsestäänselvyys, niitä kuulemma enää harvoin nykyään myönnetään. Istuimme pitkään virkailijan työ-huoneessa, esittelimme kehittämissuunnitelmiamme, kävimme läpi tilinpäätöstä ja sen jälkeisiä tuloslaskelmia, ennakoimme ja arvioimme tulevaa. Virkailija sanoi, ettei kykene tekemään päätöstä heti, vaan hänen pitää jäädä pohtimaan asiaa. Toisaalta eräät esim. tuotekehitykseen liittyvät edellytykset  tuntuisivat toteutuvan kohdallamme, mutta kriteerit kolmannelle kaudelle ovat todella tiukat ja perustelujen täytyy olla hyvät. Minkään alan kilpailutilannetta ei haluta vääristää tukemalla esim. kannattamatonta liiketoimintaa.


Nyt sitten ei auta muu kuin odottaa ja jännittää tulevaa päätöstä. On toki totta, että matkailuala on kilpailtua ja etenkin välitysmyynnin katteet moneen muuhun alaan verrattuna pieniä. Esimerkkinä tästä eräs alan suuri toimija RTG Ready To Go Oy ajautui vastikään konkurssiin. Omaan tuotantoon kannattaa ja pitää siis satsata, sekä erikoistumiseen ja tuotekehitykseen. Eräs valtti tulevaisuuden toiminnassamme tuleekin olemaan nouseva trendi terveysmatkailu, jonka tiimoilta olemme jo käyneet yhteistyöneuvotteluita eri puolilla Suomea. Kiinnostusta ja visioita on riittänyt molemmin puolin neuvottelupöytiä, kahvia on kulunut ja kilometrejä kertynyt. 


Terveydenhuollon ala on syystäkin vielä matkailualaakin säännellympää, ja tulevan alaan keskittyvän yrityksen perustamisvaiheiden lisäksi erilaiset lupa- ja sopimus-menettelyt vievät oman aikansa. Toiveissa kuitenkin on, että jo tämän vuoden puolella veistä päästään heiluttelemaan jossakin päin Suomea. Ei, en aio murhata ketään (vaikka joskus ehkä mieli tekisikin) - tarkoitus on aloittaa venäläisille suunnatut ortopediset leikkaukset ja ohjata tällä hetkellä etenkin Saksaan suuntaavasta asiakasvirrasta osa tänne kotomaahamme. Mutta siitä lisää kunhan rakas lapsemme Firumeda Oy on nähnyt päivänvalon :-)


Lähimmän tulevaisuuden tavoitteeni liittyvät tällä hetkellä kuitenkin johonkin ihan muuhun kuin matkailuun. Yritän saada hissuksiin etenevän ikkunanpesu-urakkani loppuun ennen juhannusta, muistaa ostaa kananmunia kuningatartuulihattuja varten - ja virittäytyä viettämään keskikesän juhlaa... Ihanaista juhannusta kaikille!

maanantai 11. kesäkuuta 2012

Cuppi nurin


Jyväskylässä pelattiin viikonloppuna jo 28. kerran Jyväskylä Cupia, poikien perinteistä jalkapalloturnausta. Seuraavassa penkkiurheilun uuvuttama äiti kertaa jalkapallontäyteistä viikonloppuohjelmaansa.


Vaikka ei muuten urheilusta ja etenkään sen katsomisesta paljon perustaisi (kuten minä, häpeäkseni on myönnettävä), oman jälkikasvun mukanaolo junioritoiminnassa tempaa kyllä väkisinkin mukaansa ja pistää kesäloma-aikataulut uusiksi. Kun täällä korpikuusen kannon alla asustellaan, ei pelien välissä todellakaan lähdetä ajelemaan 40 km reissuja suuntaansa edessuntakaisin, vaikka turnaus järjestetäänkin "koti-kaupungissa", vaan otetaan käyttöön suunnitelma B: tukikohtana yksityisyrittäjän toinen koti, kaupunkitoimisto. Ja näin se menee:


Lauantai 9.6.2012


Herätys, suihkuun, hätäsesti vähän kotihommia (lakanat pesukoneeseen) ja vastaus yhdelle asiakkaalle Vkontakteen. Kaurapuuroa tyttärelle ja kissoille. Ajopäiväkirjaa eteenpäin, uusia lakanoita sänkyyn - eihän täältä arkusta löydy täkkien alta yhtään mitään... Eväsleipien tekoon, fudisjunnu tehköön omansa, meetvurstia päälle jos säilyisi paremmin - ei laiteta nyt juustoa eikä kurkkua. Tomaatti leipien kaveriksi, vettä pulloon - vähän ennen kymmentä lähdetään!


Palokassa ollaan hyvissä ajoin puoli yhdentoista jälkeen, eipä ollut teillä pahemmin liikennettä. Jätän pojan tekonurmen laidalle, peli alkaa 11.30, hilpasen sitä ennen Prismassa-kävelyllä-Hongkongissa. Onneksi aurinko paistaa! Ei ollut Hongkongissa öljynsuodatinta meidän autoon, just se malli puuttui valikoimista. Öljyä sentään sain ja banskuja eväiden täydennykseksi, niin ja Alkossakin tuli käytyä. Myöhästyn pelin alusta, mutta toisen puoliajan näen kokonaan. Tasaista vääntöä Muuramen Yritystä vastaan, mutta maalinteko ontuu, jäädään tasatulokseen 0-0. Tämä peli olisi pitänyt voittaa...


2x20-minuuttinen peli loppupalavereineen on ohi vähän ennen puolta yhtä, seuraava koitos alkaa 15.20 - puoli kolmeksi takaisin. Ajellaan ensin Biltemalle, jos sieltä löytyisi oikeanlainen suodatin - no ei kuulu senkään kaupan valikoimiin! Ostetaan currywurstit ja pillimehut liikkeen eteen pystytetystä makkarakojusta - junnu valittaa ettei saa syödä mitään liian täyttävää, osa hänen makkaranpaloistaan jää minulle. Toimistolle keittämään kahvia ja syömään eväsleipiä. Apua, nyt on meidän lattia täys noita tekonurmesta lähteviä mustia murikoita - ens kerralla jätät kyllä kenkäs tohon porrastasanteelle!


Hyvissä ajoin taas takaisin kentälle Palokkaan, junnu valmistautumaan seuraavaan otteluun ja minä ajelemaan Vaajakoskelle vanhaan tuttuun autotarvikeliikkeeseen, josta takuuvarmasti löytyy oikeanlainen öljynsuodatin. Ja kun tänne asti tultiin, onhan se poikettava Pandallakin :-) Vielä viimeiset ruokaostokset (voita pitää ainakin ostaa) ja eikun Palokkaan... Taas vähän myöhässä eli alku jää näkemättä. Loppu on kuitenkin näkemisen arvoinen, pojat taistelevat hienosti 3-2-voiton Ruskon Pallosta. Nyt ollaan lohkokakkosia, illan viimeinen ottelu ratkaisee lopullisen sijoituksen alkulohkoissa.


Taas toimistolle, välipalaa ja imuri käteen. Venyttelyä ja kevyttä kävelyä valmentajan ohjeiden mukaan, tosin äidin imuroidessa näyttää urheilijanuorukainen pelailevan tabletillaan Angry Birdsiä... Puoli kuuden aikaan lähdetään taas Palokkaan. Enää en lähde suhaamaan mihinkään, vaan jutustelen muiden äitien kanssa pelin alkuun saakka. Sitten jännittämään katsomon puolelle. Ensimmäisen puoliajan loppuessa johdetaan Siilinjärven Palloseuraa 1-0, mutta toisella puoliajalla tapahtuu repsahdus ja SiPS tasoittaa pelin yhteen-yhteen. Harmi, lohkovoitto jää saavuttamatta. Kakkostila on kuitenkin hyvä saavutus sekin, joten voidaan lähteä iloisin mielin kotia kohti ja valmistautumaan seuraavan päivän sijoituspeleihin. Saunaan ja uimaan, saunaan ja taas uimaan - ja rättipoikki ajoissa nukkumaan.


Sunnuntai 10.6.2012


Lohkokakkoselle lankesi päivän aikaisin nakki; ensimmäinen peli alkaa klo 8.30. Koska paikalla pitää olla jo 7.45, kotoa lähdetään seitsemän pintaan ja kello on soinut jo kuudelta. No,  pulahdus aamuisen viileään järveen karistaa suurimmat unihiekka-kokkareet silmistä. Suurin osa pojista on ajoissa paikalla, valmentajia sen sijaan saadaan hieman odotella - joukkueen päävalmentaja fanittaa Portugalia, taisi vähän harmittaa eilisillan häviö EM-kisoissa Saksalle kun ei ylösnousu maittanut ;-) 


Ovat tainneet monilla yöunet jäädä liian lyhyiksi, pojat tuntuvat nukkuvan vielä kentälläkin. Kyseenalaisesta vaparista tehty maali vie vastustaja KuPSin 1-0-voittoon ja valmentajan ja tuomarin välille syntyy ikävää sanaharkkaa. Nyt harmittaa niin poikia kuin valmentajiakin.


Ja eikun valmistautumaan seuraavaan peliin, joka alkaa klo 12.40. Silloin pelataankin "omia" vastaan - JJK 00-edustus, joka pelaa myös tässä ikäluokassa, hävisi aamulla oman pelinsä ja asettuu meidän Redsejä vastaan. Sitä ennen ehtii tehdä vähän töitäkin: lähettää muutaman sähköpostin, vastailla Vkontakte-viesteihin. Itse peli on todella tasainen, pojilla on monta hyvää maalipaikkaa ja vähältä piti-tilannetta, mutta onni on tällä kertaa 00-joukkueen puolella ja he voittavat pelin 1-0. Pelistä jää kuitenkin hyvä mieli itse kullekin.


Sitten hakemaan tavarat toimistolta, Juuso käy sillä aikaa muiden poikien kanssa läheisessä marketissa hakemassa vähän välipalaa. Viimeinen peli alkaa 15.10 Ääne-kosken Huiman Keltaisia vastaan, poikani saa kantaa tämän pelin ajan kapteenin nauhaa hihassaan. Jeeee, saadaan lopettaa turnaus maalijuhlaan, pojat voittavat Huiman 4-1. Ja valmentajat palkitsevat Juuson KuPSin keltaisella viirillä yhtenä turnauksen parhaista pelaajista. Redsit ovat lopulta 16:n joukossa seitsemänsiä. Hyvä pojat, hyvä me!


lauantai 19. toukokuuta 2012

Bloggaaminen koukuttaa

Kutsuin eräänä päivänä bloggari Pinkkiä koukuttavaksi kirjoittajaksi kommentoidessani hänen blogiaan, ja sitä hän kyllä onkin. Vähintään yhtä koukuttavaa kuin Keinosiementäjän lukeminen on oman blogin rustaaminen.

Seuraan säännöllisesti oikeastaan vain kahta blogia: edellä mainittua Keino-siementäjää sekä Internet-markkinointimatkailua; jälkimmäistä pitkälti ammatillisista syistä, ensin mainittua ihan vaan koska jostain syystä tykkään siitä enemmän kuin muista blogeista. Toki eksyn usein satunnaisesti muihinkin blogeihin milloin mitäkin etsiessäni, mutta mikään muu blogi ei ole saanut minua samalla tavalla koukuttumaan kuin nämä kaksi.

Omaa blogia olen pitänyt reilun vuoden, ja koukuttavaa se on tämä kirjoittaminenkin - usein sitä miettii vaikka pingistä pojan kanssa pelatessaan, mitä seuraavaksi kirjoittaisi blogiinsa, tai imuroidessaan tsemppaa itseään: Kun olet siivonnut, saat blogata :-). Ehkä mietin liikaakin, kuka tekstejäni lukee: äiti (kysyi viimeksi puhelimessa jutellessamme, mitä työkaverini äidille kuuluu - en ollut asiasta hänelle puhunut, mutta hän oli lukenut tsunamipostaukseni), sukulaiset joille olen jakanut linkin, entiset koulukaverit, nykyiset yhteistyökumppanit, ystävät ja kylänmiehet, jotka klikkaavat linkkiä Facebookissa. Liikaa en halua paljastaa itsestäni enkä etenkään lähipiiristäni; se ei olisi heille oikein eikä reilua. Kuitenkin - saisinko enemmän seuraajia jos päästäisin lukijat enemmän iholle...?

Netissä surffatessa törmää välillä outoihin, jopa karmiviinkin juttuihin. Tää on varmaan kaikille muille jo ihan vanha juttu, mutta mulle uusi ja nostatti jotenkin ihokarvat pystyyn: Olen googlannut esim. ruokareseptejä sieltä sun täältä, viimeksi tsekkasin lihapullareseptin Perhekerhosta. Aattelin sitten että laitan samantien halutaan ostaa -ilmoituksen polkupyörästä Kirpputorille, kun esikoiselle pitäisi löytää kohtuuhintainen, hyväkuntoinen, käytetty polkupyörä. Ilmoitus ei vaan mennyt perille vaan herjasi errorista, ja tarkemmin katsoessani huomasin viimeisten ilmoitusten olevan vuodelta 2009. Tämäpä outoa, kiva lämminhenkinen sivusto jolla meidänkin lapset ovat käyneet pieninä pelailemassa "kun siellä on se kiva oranssi koirakin". Mikseivät ihmiset kirjoita enää tänne? 

Tässä kohtaa on pakko tunnustaa olleeni täysin uutispimennossa, kun en ollut kuullut tästä asiayhteydestä, ja shokki oli melkoinen, kun avasin sivuston etusivun: iik, Anneli Auerhan se siinä, lehtien palstoilta hyvinkin tuttu!!! Ja sivuilta löytyy perheen lomakuvia ym., mukana murhattu mies - miksi ihmeessä näitä ei ole poistettu tai sivustoa suljettu? Taas mureni yksi kaunis illuusio tämän kaunosielun maailmasta. Huoh.

sunnuntai 13. toukokuuta 2012

Äitiys on haastava laji

Äitienpäivän kunniaksi täytyy toki postata aiheesta - hyvää äitienpäivää kaikille asianosaisille!


Viime syksynä istutin kukkasipuleita, nyt en kuolemaksenikaan muista mitä ne olivat... tunnistaakohan joku..?!?!

Minulla on äitiydestä reilun 13 vuoden kokemus; siitä lähes seitsemän vuotta kotiäitinä. Tästä huolimatta en voi todellakaan pitää itseäni äitiyden asiantuntijana, eikä kai tältä alalta koskaan valmistukaan, vai liekö jossain aikuisopistossa tai amk:ssa mahdollisuutta suorittaa edes perus- saati jatkotutkintoa vanhemmuudesta? Pron hommaa tämä kuitenkin on kaikkine haasteineen, ja hattua nostan sankariäideille, jotka ovat antautuneet tälle elämäntehtävälle useamman kuin kahden lapsen osalta - koska oma kärsivällisyyteni muistuttaa enemmän jonkin muun eläimen kuin lehmän hermoja (ehkä jotain raivokkaan pit bullin ja sätkyjäniksen väliltä), itselleni on kaksi kappaletta pirullisia enkeleitä ollut riittävä määrä.

En voi sanoa etten päivääkään vaihtaisi pois. Ensimmäiset esikoisemme syntymän jälkeiset kuukaudet elin kuin sumussa, olinko väsynyt, masentunut vai vain täysin pihalla, en tiedä. Perheenäidiksi kasvaminen ei tapahtunut ilman kipua, liian monta asiaa tuli opittua kantapään kautta, mutta jotain opin kuitenkin. Kaikesta huolimatta ainakin toistaiseksi vaikuttaa kuitenkin siltä, että lapsistamme on kasvamassa melko täysipäisiä yhteiskunnan jäseniä. Ja vaikka murkkuikäiset nuoret tuntuvat raastavan äitinsä hermojen rippeistä viimeisetkin välillä riekaleiksi, ilon- ja ylpeydentunteet yhteisistä puuhailuista, lasten onnistumisista ja taitojen kehittymisestä vaikkapa jalkapallossa tai pianonsoitossa korvaavat kaiken moninkertaisesti.

Tänään sydämeni täyttää ennen kaikkea kiitollisuus siitä, että lapsemme o v a t. Siis olemassa. Niin moni toivoo ja yrittää saada jälkeläisen siinä onnistumatta; niin moni joutuu luopumaan lapsestaan aivan liian varhain. Lähipiirissämme on tälläkin hetkellä rakas pikku tyttö, joka taistelee hengestään vaikean sairauden kourissa - ja minä kun olen vinkunut ja voihkinut jostain allergioista ja mahataudeista. Ei sillä, nuorimmaisemme kohdalla oli kyllä hengenlähtökin lähellä kolmevuotiaana, kun sairaalakeikkoja oli useampikin ja ahtauttavat keuhkoputkentulehdukset saivat pikku potilaan hengityksen lähes salpautumaan - onneksi oli hoitaja ja adrenaliinipiikki lähellä...

Äidiksi ei tulla, äidiksi kasvetaan - tämän sanonnan olen elänyt todeksi omaksi elämässäni. Lapset kasvattavat äitiään varmaan yhtä paljon kuin äidit lapsiaan. Ja ilman ihania isiä perhe-elämä ja kasvattaminen olisi paljon vaikeampaa - taas yksi syy kiitollisuuteen... Kun oma lyhyt pinnani pettää ja huudan kilpaa murkun kanssa sen sijaan että olisin Aikuinen, mies ottaa ohjat käsiinsä. Tai päinvastoin - eihän ne isätkään ole täydellisiä ;-)

"Vuosien kokemuksesta" huolimatta olo on edelleenkin vähän samanlainen kuin amatööripuutarhurilla (lue allekirjoittaneella), joka istuttaa syksyllä kukkasipuleita maahan tietämättä yhtään, minkänäköisiä kukkia niistä keväällä kohoaa ja kohoaako yhtään mitään. Ei voi tietää, onko lopulta ollenkaan onnistunut kasvatustehtävässään, tuleeko nuorista vahvoja mutta empaattisia, löytävätkö he oman paikkansa maailmassa. Lopulta voi vain toivoa.

perjantai 4. toukokuuta 2012

Jääkiekkoleski ja jalkapalloäiti

Nyt ne taas alkaa - jääkiekon MM-kisat, lajiin vihkiytymättömän piinaviikot.


Aiemminkin elämässäni olen ajautunut ihmissuhteisiin urheiluhullujen kanssa - no, jääkiekon kohdalla heitä on Suomessa ehkä aika vaikeakin välttää. Ja voi sitä kiukuttelun ja mökötyksen määrää, kun poikaystävä tai avopuoliso on halunnut käyttää keväästään pari viikkoa - mieluummin siis kuin yhteisiin juttuihin minun kanssani! - sen seuraamiseen, kun isot miehet luistelee kaukalossa kiekon perässä. Siinä on kuulkaa suhde jos toinenkin ollut koetuksella.


Nykyään eivät avioliiton auvoiseen satamaan purjehtinutta purttani moiset myrskyt enää heiluttele, olenhan opetellut pois läheisriippuvuuden kahleista ja elämään ja antamaan toistenkin elää, kukin haluamallaan tavalla. Siitä huolimatta seuraavat pari viikkoa samastun kieltämättä jossakin määrin edelleen leskiksi jääneisiin naisparkoihin - kukahan senkin keksi että MM-kisojen finaali pitää aina olla just äitienpäivänä! (tosin ei ilmeisesti kuitenkaan tänä vuonna...) 


Silläkin uhalla, että otsaani lyödään isänmaanpetturin leima, minun on pakko myöntää, että en millään jaksa innostua kovinkaan paljoa tästä marginaalilajista, niin kansallislajiksi kuin se Suomessa luetaankin. Harrastuksena ja mielenkiinnon kohteena sen ymmärrän (niin kauan kuin nyrkkitappelut ja muut täysin turhat ja ikävät lieveilmiöt pysyvät hommasta poissa) ja tietyllä tasolla olen tavallaan toki minäkin otettu ja iloinen siitä, kun Suomi voittaa lajin maailmanmestaruuden tai JYP Suomen mestaruuden, mutta en vaan millään jaksa ihan vaan istua katsomaan tai kuuntelemaan otteluita, en edes Mertarannan selostaessa - tai Timo Lievemaan Radio Jyväskylässä :-). Ja siitä MM-kisojen jälkeisestä kännisestä örvellyksestä voisi tietysti pitää pitkänkin puheen, mutta se siitä.


Ei sillä, että jaksaisin seurata jalkapallo-otteluitakaan TV:stä tai radiosta, en Veikkausliigaa enkä Mestareiden. Yksi asia on kuitenkin muuttunut jalkapallo-harrastuksen vallattua leijonanosan perheemme vapaa-ajasta muutenkin kuin penkki-urheilun tasolla: kun JJK-99 Redsin pelaaja numero 41 on kentällä, eräs samaa sukua oleva nainen hyppii ja hihkuu hulluna kentän laidalla - että osaakin muuten olla jännää!!! 


Jännät paikat on tällä hetkellä harrastuksen suhteen muutenkin, kun tähtipakkimme on parhaillaan koeajalla pääsystä ikäluokkansa edustusjoukkueeseen. Ja jos kutsu kävisi haastajista "edareihin", kentän laidalla riittäisi entistä enemmän jännitettävää ja vanhemmilla entistä enemmän harjoituksiin kuskaamista (edareilla treenit 4 kertaa viikossa)... Eikä taida olla äiti ainoa jota vähän jännittää, niin on tiukat ja miettivät ilmeet olleet itse pelaajallakin uusien ja outojen mahdollisten tulevien pelikaverien kanssa treenaamaan ajeltaessa. Onneksi se hymy on kuitenkin taas ulottunut korviin harkkojen jälkeen - se pelaaminen kun vaan on kivointa mitä pikkumies voi tietää!


 Tätä kirjoittaessani eletään perjantaita 4.5.2012 ja Suomen ottelu Valko-Venäjää vastaan on parhaillaan käynnissä. Meillä sitä tietenkin seurataan Avalta, osa perheestä intensiivisemmin, osa enemmänkin bloggaamiseen, Facebookiin tai Roope Ankan elämään ja tekoihin keskittyen ("mä vähän luen tässä samalla kun välillä tossa on vähän tylsiä kohtia" totesi tytär, ei kuitenkaan myöntänyt ettei peli juuri kiinnosta ettei olisi tarvinnut lähteä nukkumaan). Mutta kisamättöjen vajentamiseen osallistuu takuuvarmasti koko perhe :-)!!

keskiviikko 25. huhtikuuta 2012

Tsunami kuivalla maalla

Äidin ja tyttären suhde voi olla joskus hankala. Tällä viikolla hankaluuksia ei kuitenkaan ole aiheuttanut suhde omaan äitiini, vaan - yhtiökumppanini äitiin...


Ylleni vyöryi maanantaina hyökyaalto, venäjää puhuva tsunami. Istuin kaikessa rauhassa toimistolla puurtamassa päivän töitä, kun tj:mme saapui paikalle äitinsä kanssa. Ai miksikö äitinsä, kyseessä on kuitenkin ihan aikuinen mies? No, siitä syystä että hänen äitinsä, poikaansa myöhemmin Suomeen "paluumuuttanut" rouva on meillä työelämävalmennuksessa. Olisinko itse ottanut oman äitini yritykseeni harjoitteluun, jos hän olisi ollut työiässä ja harjoittelupaikan tarpeessa - vaikea sanoa varmasti, mutta äkkisältään tuntuu että en välttämättä. Onko kyse yksilökohtaisista vai kulttuurieroista - siihenkään en osaa takuuvarmasti vastata, ehkä molemmista. Pakko silti rehellisesti tunnustaa, että tällaisissa tilanteissa pieni rasisti sisälläni nostaa liiankin helposti päätään.


Anyways, homma eteni niin että yhtiökumppanini sanoi lähtevänsä asioille, mutta hänen äidillään olisi minulle asiaa - enhän keskeyttänyt mitään? Ei mitään mikä ei voisi odottaa, anna tulla vaan. No rouvahan antoi tulla. Yksinpuhelua kesti ainakin tunnin, jonkin sanan sain väliin sanottua, mutta periaatteessa rouvalla oli selvät konseptit siitä, miten firmaa pitäisi hoitaa ja mitä tehdä milläkin aikataululla. En missään nimessä väheksy hänen elämänkokemustaan enkä väitä, etteikö hänellä olisi ollut hyviä ja toteuttamisen arvoisia ideoita, niiden julkituontitapa vain sai karvani nousemaan pystyyn.


Eniten minua kai loukkasi se, että meillä harjoittelussa oleva ihminen katsoo asiakseen sanella minulle, täysin vieraalle ihmiselle, mitä tulisi tehdä ja mitä ei. Käännöstöitä minun ei kuulemma pitäisi tehdä ollenkaan itse vaan antaa ne jollekulle toiselle ja keskittyä olennaiseen, matkailutoimintaan. Ja mikä parasta, hänen tyttärensä voisi kyllä hoitaa käännöshommat... Ok, tytär on varmaan hyvä kääntäjä, mutta onko suomi hänen äidinkielensä (kun suomeen päin käännetään)? Ok, matkailutoiminta vaatisi varmasti minulta enemmän panostusta ja paneutumista, myönnän syyllistyneeni voimieni hajottamiseen, mutta kun r-a-k-a-s-t-a-n kääntämistä eikä tämä vanha rakkaus ihan heti ruostu :-)


Taidan olla uitetun koiran habituksestani huolimatta aivan yhtä uppiniskainen ja kuurokorvainen niin oman äitini kuin muidenkin äitien neuvoille ja saarnoille - tai ainakaan en tunnusta, että ne olisivat mitenkään ohjanneet elämääni ;-) Jatkanpa siis uutterasti oman polkuni tallaamista valitsemallani tavalla - sitä aarrearkkua odotellessa...



maanantai 9. huhtikuuta 2012

Uusia sanoja ja saitteja

Viime aikoina olen palannut juurilleni, istunut huomattavan osan ajastani katse liimautuneena vuoroin läppäriin, vuoroin venäläis-suomalaiseen suursanakirjaan - siihen tuttuun turvalliseen 1980-luvun lopulla Kouvolan kääntäjänkoulutuslaitoksella hankittuun vihreäkantiseen tiiliskiveen.


Monessa suhteessa luotan edelleenkin kääntäessäni ja sanojen merkityksiä tarkistaessani eniten juuri tähän Kuusisen ja Ollikaisen toimittamaan opukseen. Apuja löytyy toki nykyään myös netistä (eri asia ovatko ne aina kovin luotettavia), toisin kuin aikanaan "laitoksella" aloittaessani, jolloin en ollut sellaisesta asiasta kuullutkaan kuin internet. Opintoihimme kuulunut Tekstinkäsittely ja kirjeenvaihto -kurssikin piti sisällään kymmensormijärjestelmän opettelua ihan vanhan ajan kirjoituskoneella ja muutaman oppitunnin uusinta huipputeknologiaa eli kotimaisen TEKO-tekstinkäsittely-ohjelman käytön harjoittelua. Viimeksi mainittu osio tapahtui läheisellä kauppaoppi-laitoksella; vaikka laitoksellamme kuinka hieno ja pitkä nimi olikin - Helsingin yli-opiston humanistisen tiedekunnan historiallis-kielitieteellisen osaston Kouvolan kääntäjänkoulutuslaitos -, ei siellä vielä 1980/90-lukujen taitteessa ollut tietokoneita ainakaan opiskelijoiden käytössä. Moiset hienoudet ilmestyivät opinahjoomme 90-luvun alkuvuosina. Ja TEKO-ohjelmaa käytettiin tietenkin lerpuilta ;-)


Ihan kaikkeen ei ystäväni Kuusinen-Ollikainenkaan kuitenkaan pysty. Kieli muuttuu koko ajan niin kuin maailmakin, ja monessa kohtaa ensimmäisen kerran jo vuonna 1963 julkaistu eepos (oma kappaleeni on ensimmäisen painoksen kolmas muuttamaton lisäpainos vuodelta 1986) on totta kai aikaansa jäljessä. Toisaalta, teos on paikallaan esim. kun pitää löytää oikea vastine pankollista leivinuunia tarkoittavalle tai muulle "vanhahtavalle" venäjänkieliselle sanalle. 


Viimeaikainen käännösurakkani on liittynyt tutkimusprojektiin, jossa käännettävät tekstit ovat peräisin nuorilta tai nuorehkoilta venäläisbloggareilta. Tämä on tuonut eteeni ihan uudenlaisia ongelmia - ja uusia sanoja, joita en ole ennen kuullutkaan! Niin kuin suomalaisnuorillakin, niin myös muiden kansallisuuksien nuorisolla on oma värikäs kielensä lyhenteineen, vieraiden kielten vaikutteineen ja slangisanoineen. Näitä sanoja ei perinteisistä sanakirjoista löydy, ja olenkin kääntäessäni kahlannut jokusenkin venäjänkielisen nettisivun ja keskustelufoorumin etsiskellessäni, mitä ihmettä tarkoittavat esimerkiksi suomen kielen mageeta, siistii tai kicksejä vastaavat sanat. Onneksi on olemassa Google ja etenkin kuvahaku, josta voi usein ihan oman silmin nähdä, minkä näköisestä asiasta ehkä puhutaan, kun käytetään tiettyä käsitettä.


Työni puitteissa käännän ja kirjoitan toki paljon venäjän suuntaankin, mutta tilaustöissä perussääntö on, että parasta olisi kääntää omaan äidinkieleensä päin, jotta ei tule kääntäneeksi pelkästään "sanasta sanaan" vaan tuotos on kaunista, laadukasta ja samalla lähtökielisen tekstin sisältöä vastaavaa. Siksipä annankin suosiolla yrityksessämme venäjää äidinkielenään puhuvien huolehtia suomi-venäjä -käännöksistä - tällä hetkellä loppusuoralla on Taulun Kartanon venäjänkielisten nettisivujen laatiminen. Nettisivuista puheen ollen - tulihan tässä kaiken kääntämisen ohessa laadittua yrityksellemme vihdoin suomen- ja englanninkielinen nettisivukin ja julkaistua metsästys/kalastusosio venäjänkielisillä sivuillamme, visuaalisena ja teknisenä toteuttajana kaikissa edellä mainituissa aina yhtä luotettava ja ammattitaitoinen Infokone Oy!


Käännöstyötäni olen poikani aktiivisesta jalkapalloharrastuksesta johtuen tehnyt perinteisten toimiston ja kotimme keittiönpöydän lisäksi muun muassa Hippoksen, Killerin ja Vehkalammen jalkapallokenttien parkkipaikoilla. Ja karttuu tuo sanavarasto siinäkin touhussa - nykyään tiedän jo, mitä sukkateipillä ja keinoiholla tarkoitetaan. Ai niin, ja vanhemmalle väelle tiedoksi - palataksemme aiheeseen kielen muuttumisesta, uusista sanoista ja vieraiden kielten vaikutuksesta -, koska tiedän teitäkin olevan lukijoideni joukossa: otsikossa mainittu saitti on yhtä kuin nettisivusto :-)

sunnuntai 25. maaliskuuta 2012

Vuosi bloggarina

Reilu vuosi sitten kirjoitin ensimmäisen muutaman rivin blogipostaukseni eräällä sosiaalisen median kurssilla. Mitä vuosi bloggarina on minulle antanut, mitä opettanut?

Ensin oli jotenkin vaikea aloittaa, en oikein tiennyt mistä kirjoittaa ja kenelle. Vähitellen ajatuksia pulpahteli mieleen aluksi opintoihin ja elämään yleensä liittyen, myöhemmin yritystä perustettaessa kirjoitukset painottuivat jonkin aikaa lähes kokonaan työelämään. Toki yritin ottaa seminaarin oppeja käyttöön ja käyttää blogiani myös markkinointi- ja tiedotuskanavana leipätyöhöni liittyen. Ihan ensimmäiset postaukseni tein kuitenkin siinä vaiheessa, kun olin vielä aikuisopiskelija eikä minulla ollut hajuakaan, mitä sen jälkeen. Ja kun selkeää agendaa kirjoittamisessa ei ollut, oli aihettakin usein vaikea valita. Joskus kirjoitin jutun mutten julkaissut sitä viikkoihin korkean itsekritiikkini takia. 

Nykyään saatan kirjoittaa postauksen paljon spontaanimmin, sanomisen palo ajaa tekstiä näyttöruudulle enkä aina malta edes istua kirjoittaessani. Näin syntyi esim. radioaiheinen postaukseni, toinen saman viikon aikana, mikä on minulle hyvin epätyypillistä - teki vaan mieli kirjoittaa ilman sen enempiä ajattelematta, liittyykö tämä nyt yhtään mihinkään tähdelliseen ja järkevään. Juttu muodostuikin yllättäen yhdeksi luetuimmistani; monen kävijän huomasin tulleen Ylen intrasta, jonne linkki oli ilmeisesti päätynyt eräästä Yle Puheen Facebook-ryhmään jättämästäni kommentista.

En ole kovin ahkera kirjoittaja, koska a) minulla ei ole aikaa ja b) minulla ei ole asiaa. Kerran, pari  kuukaudessa riittää minulle. Olen törmännyt surffaillessani sellaisiinkin kirjoittajiin, jotka kirjoittavat yhtä monta postausta viikossa, jotkut jopa päivässä, kuin minä vuodessa. Näille teineille tai kotirouville bloggaus on usein jonkinlainen Facebookin jatke - no, en ole kyllä kovin uuttera fb-osallistujakaan... Sellainen jokapäivän ajatuksenvirta nettiin heitettynä ei vaan oikein ole minua. Mutta ei sitten kuitenkaan myöskään se tiukka asiassa pysyttely, en ole yhden asian liike kuten esim. jotkut urheilun himoharrastajat tai poliitikot. Juttu rönsyää, leviää - lopulta kuitenkin kirjoitan siitä, mikä on just nyt mielen päällä, en siitä mitä odotan jonkun odottavan tai mistä olisi ehkä hyötyä jollekulle.

Blogillani ei ole kovin monta seuraajaa eikä kommentteja tule kovin usein - lukeekohan tätä kukaan..? No näyttökerroista päätellen kyllä (omien sivun katseluideni ei ainakaan pitäisi näkyä  tilastoissa), ja tuttavilta ja sukulaisilta olen palautetta saanutkin, että ovat lukeneet ja tykänneet. Edesautan toki blogini löytymistä hakukoneista ja nettimaailmasta muutenkin levittämällä linkkiä milloin milläkin blogilistalla ja muiden blogien ja keskusteluketjujen kommenteissa.

Eli luultavimmin jatkan kirjoittamista tulevaisuudessakin, iloksenne tai harmiksenne. Meidän suvussamme on aina kirjoitettu; mummoni pakinoi Pohjan Akkana Kotiliedessä, äitini julkaisi vastikään ensimmäisen kirjansa yli 80-vuotiaana. Miksenpä siis minäkin liittyisi tähän sukupolvien jatkumoon, kun se kerran on niin hirrrrveen mukavaa ;-)!!!


torstai 1. maaliskuuta 2012

Aarretta etsimässä

Tein pitkästä aikaa itselleni aarrekartan - ja heti alkoi tuntua turvallisemmalta...

Piirtäminen ei ole vahvimpia taitojani - siitä viis :-)

Elämässäni on ollut aikoja, jolloin olen kovastikin tukeutunut ns. huuhaajuttuihin, ja taas toisia, kun henkisyys on tuntunut jääneen taka-alalle. Häilyvän päättämättömänä ihmisenä ihan selkeästi kuitenkin tarvitsen jotain näkymätöntä tukiverkkoa, niin perinteisen uskonnollista kuin enemmän new age -henkisiä jippoja. Vuoden vaihtuessa sitä väkisinkin alkoi taas miettiä alkavan vuoden ja pitemmänkin ajan toiveitaan ja tavoitteitaan: mitä minä oikein haluan - onko tämä nykyinen sitä mitä minä t o d e l l a haluan? 

Netissä harhaillessani eksyin jokin aika sitten blogiin, jossa puhuttiin aarrekartan tekemisestä, ja ajatus jäi kytemään mieleeni. Aarrekartalla tarkoitan siis tässä yhteydessä sellaista "voimakollaasia", johon kootaan tavoiteltavia asioita sanoin ja itse piirretyin tai vaikka lehdistä leikatuin kuvin. Sanathan ovat energiaa, kuvat ovat energiaa - ja juttu toimii! Itse olen aina tehnyt karttani jotenkin selkeän graafiseen muotoon, tikapuiksi tai nuoleksi, tieksi kohti jotakin - kohti aarretta. Ehkä juuri siksi, että selkeys on asia, jota usein kovasti kaipaan elämääni, muuten kun pääni ja luonteeni on hajanaisen rönsyilevää sorttia. Kuvia ja sanoja käytän melko minimalistisesti, valitsen vain muutaman siinä hetkessä tärkeimmältä tuntuvan jutun. Niin kuin asiat yleensäkin, tämänkin kartan syntyminen vaati hautumista ajatuksissani jonkin aikaa, ennen kuin tämänkertaiset kaavioni, lapsenomaiset piirustukseni ja - toden totta! - Aarre-lehdestä leikatut kuvat löysivät paikkansa tavoitekartallani.

Kaikki lähti tyyneyden tavoittelusta. Alkoi ottaa päähän ja ihmetyttää, miksi hermostun ja äksyynnyn niin helposti milloin mistäkin ja kellekin - näin ei saa jatkua! Tyyneys olikin yksi avainsanoista, jonka valitsin kartalleni, ja sen oheen piirsin ensin peilityynen järven ja myöhemmin lisäsin rauhaa huokuvan talvimaiseman Lapin aavoilta. Ommm... rauha, tyyneys, terveys - mitä muuta ihminen lopulta tarvitsee? Terveyteen liittyikin toinen lehdestä leikkaamani kuva: liikettä niveliin, nainen! Ja sitten värejä, värejä - maailman suurin ja kaunein sateenkaari, jonka päästä löytyy se elämäni aarrearkku... Ja kun vain ajattelenkin, saati katson tuota värikylläistä sateenkaarta ja palkintoa sen päässä, alkaa tuntua niiiin hyvältä :-)

Tässä hetkessä eläminen ja keskittyminen yhteen asiaan kerrallaan on aina tuottanut minulle vaikeuksia. Niin pitemmällä kuin lyhyemmälläkin tähtäimellä on toinen jalka helposti jäänyt menneeseen tai kurkottanut tulevaan sen sijaan, että seisoisin vakaasti molemmilla jaloillani tässä ja nyt. Mielen tyyneyteen liittyy tämäkin - sen lisäksi, että koitan taas muistaa maadoittaa itseäni ja puhdistaa chakrojani tarpeeksi usein, yritän toimia meditatiivisesti ihan käytännön puuhissanikin. On yllättävän vaikeaa esimerkiksi tiskata tai leipoa vain tähän yhteen asiaan täydellisesti keskittyen, kun ajatukset harhailevat milloin missäkin ja tietokoneellakin pitää hypätä tarkistamassa vielä toi yks juttu, läppärinpiru kun on tässä keittiössä ihan vieressä ;-)

Tervetuloa takaisin, vähän henkisempi arki!