Gadgetissa oli virhe

sunnuntai 30. lokakuuta 2011

Säitä ja täitä

Kaikkihan säästä puhuvat tavatessaan, useimmiten on liian kylmää tai liian kuumaa, harvemmin sopivaa. Viime aikoina on ainakin täällä toivakkalaisäitien keskuudessa riittänyt runsaasti muutakin puhuttavaa.


Lokakuun loppua mennään, juuri siirryttiin normaali- eli talviaikaan, vaikka eipä ulkona kovin talviselta näytä. Minulla ei sinänsä ole mitään pitkää lämmintä syksyä vastaan, mukavahan tuolla leudossa kelissä on ulkoilla, ainakin silloin kun ei sada. Tosin nyt kellojen kääntämisen jälkeen illat pimenevät aivan liian varhain, kun ei vielä luntakaan ole tienoota valaisemassa, ja täällä syrjäkylillä lenkkeilijän ainoa valaistus on otsalamppu. Nukkuminen sujuu vielä kesäpeitoilla, täkit ovat saaneet toistaiseksi pysyä naftaliinissa, eikä polttopuutakaan ole vielä vallan mahdottomasti kulunut, kun isoa Nunnauunia on tarvinnut lämmittää vasta kerran - pienemmällä puuhellalla on pärjätty ja sähköpattereitakaan ei ole vielä tarvinnut laittaa päälle.


Matkailualan ihmisenä on kuitenkin pakko hieman jännittää sitä, mikä kulloinkin vaihtuvista sääennusteista mahtaa tällä kertaa osua oikeaan, kun vuoronperään luvataan suurin piirtein joko uutta jääkautta tai sitten alati lämpenevää ilmastoa leutoine, lumettomine talvineen. Pari viime vuotta olemme saaneet nauttia - noh, lumitöiden tekijät saattavat puhua pikemminkin kärsimisestä - runsaasta lumesta ja "vanhoista kunnon talvista", tosin nyt käytiin jopa jo toisella äärilaidalla, kun 25-35 asteen pakkasia riitti viikkotolkulla täällä Keski-Suomenkin korkeudella. Tuoreessa muistissa ovat kuitenkin vuodet 2006-2008 (vai muistinko sittenkään vuosiluvut oikein :)), kun lunta saatiin odottaa pitkälle uuden vuoden yli ja matkailuelinkeino laskettelu-keskuksineen, moottorikelkkasafareineen ja koiravaljakkoajeluineen oli hätää kärsimässä. Eli jos yläkerran Herraa sen verran saisi vaivata, että lähettäisi tällä kertaa sellaista sopivaa säätä tännepäin, ei liian lämmintä muttei toisaalta aivan paukku-pakkasiakaan, jotta ulkoaktiviteetit onnistuisivat ja turismi kukoistaisi... Ja ykkösjoululahjatoiveeni on tietenkin se valkea joulu!


Mutta koska en ole pelkästään matkailuyrittäjä vaan myös äiti, olen tällä viikolla saanut jännittää muutakin kuin säätä. Alakoululaisemme toi näytille reissuvihkoonsa liimatun lapun, jossa kerrottiin koulun oppilailta löytyneen täitä ja kehotettiin tarkastamaan lasten hiukset. Siinä sitten pakokauhun vallassa tutkin tyttäreni hiuksia vähintään 20 minuuttia kahtena iltana ja näin jo yölläkin unta, että itselläni olisi täitä. Luojan kiitos ainakaan vielä mitään ei ole löytynyt, vaikka joka ikistä tyttäreni päästä löytynyttä roskaa ja hiekanmurusta ehdinkin jo täiksi epäilemään.


Eikä tässäkään vielä tarpeeksi: loppuviikosta Toivakan koulumaailma nousi lehtien palstoille ja valtakunnan tietoisuuteen ikävällä tavalla, kun yläkoululaisemme opinahjossa pojat olivat ryhtyneet kirveshippasille. Pojat on poikia, oli koulun rehtorin viesti tapahtuneesta maakuntalehdessä, hieman karrikoiden. Hienoa Toivakka, antakaa vaan poikien pitää yllä vanhan kansan perinteitä puukkohippoineen, tokihan se kirveen paikka onkin siellä avoimessa roskakatoksessa - etenkin kun kyseessä on yhtenäiskoulu, jossa pienet ekaluokkalaiset ottavat isommistaan mallia. Eipä todellakaan tunnu mukavalta lähettää esikoistaan kouluun, jossa moisesta teräaseiden holtittomasta heiluttelusta seuraa vain pään silittelyä ja asia kuitataan puhumalla leikistä, joka on jo sovittu. Sittenkö vasta niitä rajoja asetetaan, kun joku oikeasti loukkaantuu ja pahasti? 


Kesäaika on siis vaihtunut normaaliaikaan, se tiedetään. Mutta hetkinen, mitäs vuosikymmentä - tai -sataa - nyt eletäänkään? Viimeaikaiset uutiset koulumaailmastamme syöpäläisineen ja perinnetyökaluineen tuovat pikemminkin mieleen Nuijasodan kuin 2010-luvun... 

sunnuntai 9. lokakuuta 2011

Ensihuuman hälvettyä

Viime aikoina olen huomannut lähteväni töistä aikaisemmin ehtiäkseni kotiin syömään muun perheen kanssa, lenkille tai kuulustelemaan seiskaluokan maantietoa tai historiaa. Sehän on oikeastaan ihan hyvä juttu!


Yrityksen perustaminen on vähän niin kuin ihmissuhdetta aloittaisi. Ensin sitä ollaan niin innostuneita ja rakastuneita, käytetään kaikki liikenevä aika uuden suhteen (lue: yrityksen) parissa, illallakaan ei malteta olla erossa vaan seurustellaan tietokoneen tai puhelimen välityksellä, rakennellaan haaveiden kauniita pilvilinnojakin... Aletaan etsiä omaa kämppää (toimistoa), ostetaan huonekaluja ja muuta uuden yhteisen elämän alkutaipaleella tarpeellista. Yölläkään ei malteta oikein nukkua, uni ei tule silmään omaa silmäterää ajatellessa, tai sitten herätään aamuyöstä miettimään milloin mitäkin pienen pientä tai suurempaa yksityiskohtaa toisessa. 


Sitten yhtäkkiä jossain vaiheessa silmät avautuvat näkemään taas muutakin kuin uuden kumppanin, ihmisen tai yrityksen. Kummasti kesken uuden vuoden viikko-ohjelman suunnittelun alan miettiä, mitä tekisimme lasten syyslomalla, kaipaisinhan jo itsekin pientä irtiottoa... Sormet eksyvät kesken työpäivän selaamaan laivayhtiöiden sivuja, eikä tällä kertaa todellakaan etsitä lomaristeilyjä asiakkaille, ehei, vaan ihan meidän omalle porukalle! Huuto.netissäkin täytyy välillä käväistä, ei toimistokalusteiden vaan lasten joululahjojen takia, ja hyväntekeväisyyssivusto Sharewood sekä tietysti perisynti Facebook saavat taas enemmän sijaa nettikäyttäytymisessäni - ja täytyyhän niitä kosmetiikkamainoksiakin vähän tutkailla...


"Mä teen huomenna töitä kotona" ilmoitan yhtiökumppanilleni toimistolla, jättäen mainitsematta aikovani tosin siivota siinä "oikeiden" töiden lomassa, tai karkaavani puolukkaan heti kiireisimmät sähköpostit ja puhelinsoitot hoidettuani. Iloitsen etäpäivistä - ja kuitenkin sielua kaihertaa lievä huono omatunto: hei onks tää pettämistä... ;-)


Kaipa Luoja on tämänkin jutun viisaudessaan näin suunnitellut ja hyväksi havainnut, varmaan niin moni uusi yritys kuin ihmissuhdekin jäisi saavuttamatta konkretiaa, ellei tuota ylitsepursuavaa energialatausta ja innostusta alkuvaiheessa olisi. Toisaalta, ei tämä arjen suvantovaihekaan tunnu ollenkaan pahalta, kun siihen tottuu!